Minusta on tullut mummu. Lapsenlasta odottaessa oli äärimmäisen vaikeaa miettiä, minkä nimityksen ottaisin käyttöön. Haluanko olla suvullemme uskollisesti mummu, joka minulle edusti vanhaa ihmistä, vai mummi, joka puolestaan tuntui uudemmalta ja vähän nuoremmaltakin, mutta kuitenkin vähän vieraalta. Lopultakaan en päässyt ratkaisuun eikä tilannetta helpottanut se, että toinen tuleva isoäitikään ei osannut päättää, minkä nimityksen hän haluaa käyttöön. Vauva ehti syntyä: maailman komein poika, jolle jo heti pari tuntia syntymän jälkeen lirkuttelin niitä näitä –todeten, että kun vähän kasvat, mummu ottaa sinut syliin. Siis MUMMU. Siinä se sitten oli. Se vain tuli suustani enkä voinut enää vaihtaa nimitystä, jonka lapsenlapsi oli jo saanut kuulla. Ja pian tietooni tuli, että toinen isoäiti oli päättänyt ottaa käyttöön mummi-nimityksen. Tuntui hyvältä, että lapsella oli nyt erinimiset isoäidit.

Muilta osin isoäidiksi tulo olikin sitten paljon helpompaa. Kun tytär kertoi jo varhaisessa vaiheessa tulossa olevasta perheenlisäyksestä, olin onnellinen. Tytär on raskaana ja hänestä ilmeisesti tulee pian äiti. Saimme olla tulevan isoisän kanssa mukana odotuksessa melko kiinteästi. Näimme paljon tytärtä, ja hän jakoi kanssamme raskauskokemuksiaan. Kuvittelin, miltä kohdussa oleva vauva näyttäisi, ja näin jopa unta, kuinka nuori isä kantaisi hänet toppapuvussaan mummulaan.

Joskus aiemmin, kun ympäristön naiset tulivat raskaaksi, minä tunsin kateutta heitä kohtaan. Minun kehoni ei jostain syystä – minusta tai miehestäni johtuen - kyennyt siihen, mihin naisen keho on tarkoitettu: luomaan uutta elämää. Kun tytär tuli raskaaksi, mietin, miten sen mahdan kokea. Olin kuullut kertomuksia siitä, että joillekin adoptioäideille tyttären raskaaksi tulo nostaa pintaan lapsettomuuden surun uudelleen. Mutta minulla ei: minä olin onnellinen tyttäreni puolesta. Hän saisi kokea kaiken sen, mistä minä olin vuosia haaveillut omalta osaltani. Hän oli onnistunut naiseudessaan. Ainoa pelko ja huoli minulla oli, jos kaikki ei menekään hyvin: jos tulee keskenmeno, jos vauva kuolee syntymässä, jos tyttärelle sattuu jotakin. Nämä tunteet nousivat varmasti kaikesta omasta pettymyksestä. Minulle iski pelko, että mikään lähipiirissä tapahtuva raskaus ja äiti-lapsi-suhde eivät voisi alkaa normaalisti.

Vasta, kun vauva oli muutaman viikon ikäinen, pelkoni väistyi ja uskalsin tosissani heittäytyä rakastamaan häntä.

Nyt olen onnellinen puolivuotiaan pojan isoäiti ja seuraan läheltä sitä, miten tyttäreni ja vävyni hoitavat pikkuista, miten heistä kasvoi hetkessä äiti ja isä, ja miten tärkeä lapsi on heille. Lapsenlapsessa olen saanut seurata sitä kehitystä, jota en omissa lapsissani saanut. Olen nähnyt, miten paljon lapsi kehittyy jo muutamassa päivässä ja viikossa, kun häntä rakastetaan ja hoidetaan ja hän on tärkeä vanhemmilleen. Ja miten paljosta erityisesti oma kuopukseni on jäänyt vaille.

Joku on joskus sanonut, että vasta lapsenlapsista näkee oman kasvatuksensa tuloksen. Vaikka minä en ole läheskään yksin kasvattanut omaa tytärtäni, ja hyvin tiedän, että häntä ovat muovanneet minun ja mieheni lisäksi perimä, biologiset vanhemmat, monet muut ihmiset ja vaikeatkin elämänvaiheet, olen erittäin onnellinen siitä, miten aurinkoinen ja hyväntuulinen lapsenlapsi minulla on. Tyttäreni on selvinnyt hienosti monista elämänsä haasteista ja on nyt turvallinen ja lapsen tarpeisiin hyvin vastaamaan kykenevä äiti. Monista asioista siitä huolimatta, että olin hänen äitinsä – joistakin ehkä juuri sen vuoksi.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä