Meidän perheessä juurten etsintä on jatkunut tänä kesänä. Kuten monet muutkaan adoptoidut, kuopus ei osoittanut nuorempana kovaa intoa hakea juuriaan. Ja vielä vuosi sitten hän oli sitä mieltä, että joskus hän haluaa etsiä tietoja taustastaan, mutta vielä ei ole sen aika. Kuopuksen taustasta olikin paljon vähemmän tietoa kuin vanhempien lastemme, joiden sisarusten olemassa olosta meille oli tullut adoption jälkeenkin varmistusta. Niinpä varoittelimme ja valmistelimme nuorta miestä siihen, että ehkä hän ei koskaan saa tietää mitään.

Oikeastaan etsintä lähti siitä, kun pari vuotta sitten esikoisemme lähti hakemaan juuriaan, ja viime kesänä meillä oli koskettava tapaaminen vanhempien lastemme siskojen kanssa. Samana kesänä perheemme oli pyydetty kertomaan Karjalan tasavallan adoption 20-vuotisjuhlassa juurten etsimisestä. Kuopuskin oli mukana, ja kertoi yleisölle, ettei vielä halua etsiä tietojaan.

Tuossa tapaamisessa tapasimme Karjalan tasavallan adoptiotoimiston johtajana ja myöhemmin lapsiasiain valtuutettuna toimineen Marinan, joka kertoi jo aikoneensa etsiä kuopuksen tietoja samalla kuin isompien lastemmekin. Sitten hän kuitenkin päätti jättää etsinnän kesken, odottamaan sitä, että kuopus ottaa yhteyttä.

Syksyllä yllättäin Pelastakaa Lasten Sirpa soitti minulle ja sanoi, että täällä on nyt pyytämäänne tietoa kuopuksestanne, laitanko tulemaan. Selitin, ettei pyydetty, mutta laita toki. Tiedot olivat kuopuksen alkuvaiheista, jotain uutta niistä ilmeni, mutta paljon tiesimme ennestäänkin. Yksi tärkeä ja ratkaiseva tieto kuitenkin tuli, jolla sitten pääsimme suvun jäljille.

Jo pitempään sekä kuopus että minä olimme yhdessä ja erikseen uteliaisuuttamme etsiskelleet somen avulla, löytyykö pojan äidin nimellä ketään. Kun keksimme paikallisen facebookin vastineen, vk:n, pääsimme parempaan hakutoimintoon. Syntymäkaupungista löytyi kaksi samansukunimistä, vähän iäkkäämpää ihmistä, mies ja nainen, jotka eivät olleet keskenään kavereita eikä yhteisiäkään kavereita tarkan syynimme perusteella näkynyt. Miehessä kuitenkin oli samoja kasvonpiirteitä kuin pojassamme. Molempien löytämiemme ihmisten olosuhteet näyttivät kuitenkin kuvissa varsin erilaisilta, kuin olimme kuvitelleet, joten epäröimme. Eikä kuopusta edelleekään sen enempää asia kiinnostanut.

Pelastakaa Lasten lähettämistä asiakirjoista löytyi kotiosoitteen lisäksi äidin siskon nimi. Hänestä emme olleet tienneet mitään. Mutta tuota henkilöä, sen paremmin kuin äidinkään nimistä ihmistä, emme somesta löytäneet. Vk:sta löytämällämme vanhemmalla naisella oli sama etunimi kuin poikamme isoäidillä, ja ainakin minua alkoi yhä enemmän kiinnostaa yhteys.

Asia muhi poikamme päässä, ja kerran hän sitten sanoi minulle, että nyt hän haluaisi etsiä sukunsa. Yhtenä syynä lienee ollut se, että Marina oli jäänyt eläkkeelle ja aloimme pelätä, että tietojen saaminen hankaloituisi. Samansuuntaista arvelua saimme kuulla Pelastakaa Lasten kohdemaavastaavalta.

Poika oli valmis ottamaan yhteyttä tuohon vanhempaan mieheen, jonka olimme löytäneet. Naista hän jostain syystä arasteli. Sillä kertaa kuitenkin muut kiireet estivät viestin kirjoittamisen, ja asia unohtui vähäksi aikaa. Selaisin silti aika ajoin vk:ta, ja kerran sitten tärppäsi, vanhemman naisen sivuilta löytyi ennestäänkin tuttu nuoren naisen nimi, jolla tosin oli ihan eri sukunimi. Nyt hän oli jostain syystä kirjannut näkyviin  tyttönimensä, ja se oli sama, kuin kuopuksemme ensimmäinen sukunimi.

Poika innostui heti. Hän halusi laittaa viestin tällä kauniille nuorelle naiselle. Pian sen sitten kirjoitimmekin, ja googlekääntäjä suostui kääntämään aika hyvin. Tärkein asia, jonka poika äidin etsinnän ohella halusi viestissä välittää oli, että hän voi hyvin.

Kului pari tuntia, ja poika oli iltamenoissaan. Yhtäkkiä häneltä tuli tekstiviesti: "Se nainen vastasi. Hän on mun täti!" Ja palattuaan kotiin poika loisti kuin Naantalin aurinko.

Luimme yhdessä tädin viestiä: "Ei voi olla totta. Minä olen sinun tätisi. Olen etsinyt sinua. Tule heti tänne. Minulla on sinulle paljon kerrottavaa. Soita heti, tässä on numeroni..." Ja ennen kuin ilta vaihtui yöksi, myös vk:sta jo aiemmin löytämämme nainen osoittautui isoäidiksi, joka lähetti valokuvan tyttärestään tämän pojalle, minun pojalleni.

Myöhemmin kesällä pääsimme tapaamaan sukua, ja meille selvisi monta asiaa, kuten se, että vk:ssa ollut mies oli kuin olikin sukulainen, isoisän veli, ja se, miksi täti ei pitänyt tyttönimeään vk:ssa. Nimi merkitsi jotain huonoa hänen kielellään ja perhettä olikin kohdannut onnettomuus toisensa perään siitä alkaen kuin isoäiti ja isoisä olivat avioituneet. Tällä kerralla nimen laittaminen näkyviin sai kuitenkin onnen kääntymään, se toi perheen yhteen. Kahdenkymmenen vuoden tabu ei ollut enää tabu. Tapaamiseen tullut lähisukulainen totesi: "Tietenkin tulin paikalle. On ihanaa nähdä, miten hieno pojasta on tullut. Ja puhuminen on minulle kuin rippi katolisen kirkon jäsenille."

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä