Olen nähnyt työssäni aika monta adoptioperhettä, joiden lapsi on huostaanotettu. Tiedotusvälineistä olemme saaneet kuvan siitä, että huostaanoton syyt ovat usein samantapaisia: vanhempien päihde- tai mielenterveysongelmat,  kyvyttömyys pitää rajoja ja ongelmat vanhemmuudessa ja kasvattamisessa.

Myös minun kohtaamillani adoptioperheillä on joitakin yhteisiä piirteitä. Perheet ovat halunneet todella kovasti saada lapsen, kaikki ovat olleet vastuuntuntoisia kasvattajina ja yrittäneet sitkeästi auttaa lastaan, ja kaikki ovat hyvin motivoituneita hakemaan apua lapselleen ja itselleen, kun on tullut vaikeaa. Ja kaikilla taustalla on ollut vahva sitoutuminen ja rakkaus lapseen. Sen sijaan vanhemmat eivät ole ainakaan minulle näyttäytyneet epävakaina, päihdeongelmaisina tai kasvatustaidoiltaan avuttomina.

Haettuaan apua vanhemmat ovat kertoneet, että auttajat ovat olleet usein ymmällään: "olette hyvä perhe, en näe ongelmia kasvattamisessa, teillä on hyvät rajat, vuorovaikutus perheessä toimii" - ja usein todenneet lopuksi, etteivät pysty auttamaan heitä. Toki vikojakin on vanhemmista löydetty, joskus kuitenkin sellaisia, jotka aiempi auttaja on testeissään todennut poissuljetuiksi sen perheen osalta. Luvattoman usein ensimmäinen tai ainoa auttamiskeino on ollut lapsen huostaanotto. Toisinaan vanhemmat ovat olleet siihen valmiit, jopa itse pyytäneet sitä lapsen parhaaksi ja oman jaksamisensa tukemiseksi. Yleensä kuitenkin apua on haettu jo siinä vaiheessa, kun perhe olisi vielä selvinnyt vähäisin toimin, jos olisi saanut oikeanlaista ennakoivaa tukea. Toki joissakin kunnissa tukea on saatu, ja monet perheet ovatkin selvinneet sen avulla. Ei kuitenkaan aina. Ne perheet, joissa oikeanlaista tukea ei ole saatu tai annettu tuki ei ole auttanut, ovat joutuneet käymään kovan tien omassa vanhemmuudessaan.

Kohdatessani vanhemmat ensimmäistä kertaa, näen paljon epäonnistumisen kipua ja häpeää, näen väsyneet ja kaikkensa antaneet vanhemmat, näen toivottomuutta, kun eivät ole pystyneet auttamaan lastaan, näen huolta lapsen tulevaisuudesta, näen pelkoa, epätoivoa. Minuun yhteyttä otettaessa ensimmäinen kommentti on ollut: voi, kun olisimme tienneet, että emme ole ainoat.

Jos vanhemmat ovat oikeasti niin hyviä, kuin minulle näyttäytyy, missä sitten on vika? Uskon vahvasti varhaisvaiheiden merkitykseen ihmisen elämässä, ja näen, että ongelmien pääasiallinen syy on usein siellä: lapsi ei ole saanut oikeanlaista hoivaa ja hänelle on kehittynyt omat selviytymiskeinot, jotka aktivoituvat vielä silloinkin, kun niitä ei tarvittaisi, ja ne törmäävät vanhempien selviytymiskeinojen kanssa. Adoptiovanhemmuudelta edellytetään valtavaa joustoa, ymmärrystä, viisautta toimia turvattomissa oloissa kasvaneen ja kiintymyssuhdekehityksessään vaurioituneen lapsen kasvattajana. Ja siitä huolimatta kehitys ei aina lähde suotuisasti: vanhemman oma kiintymyssuhdekehitys ja selvitymiskeinot vaikuttavat siihen, millainen suhteesta lapsen kanssa tulee, mutta vaikka vanhempi olisi riittävän turvallinen ja lämmin, lapsenmyötäinen kasvattaja, lapsen tausta ja  persoona voivat estää suotuisan kehityksen joskus lyhyeksi ajaksi, joskus jopa lopuksi elämää.

Se, jos vanhempi joutuu toteamaan, että ei jaksa tai selviä oman lapsensa kanssa, on vanhemmalle aina vaikea asia, mutta häpeää vanhemman ei pidä siitä kantaa, että myöntää ongelmat ja hakee apua: vahva vanhempi uskaltaa myöntää myös, että ei enää itse jaksa tai osaa.

---

Adoptioplussan toimistolla Tikkurilassa on kokoontunut muutaman vuoden ajan ryhmä vanhemmille, joiden adoptiolapsi on huostaanotettu tai jotka miettivät lapsen antamista huostaan. Jos olet kiinnostunut ryhmästä, ota yhteyttä puh. 045 2584211.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä