Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on viidestoista osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Sanotaan, että ihminen kaipaa aina jotain muuta kuin sitä, mitä hänellä on. Jos ei ole lapsia, niitä halutaan, ja jos on, kadehditaan lapsettomia. Kun lapsemme pitkän odotuksen jälkeen tulivat, olimme väsyneitä, mutta onnellisia.

Iltaisin saatuamme kaksi vierasta kieltä puhuvaa leikki-ikäistä nukkumaan – ensin leikittyämme heidän kanssaan koko päivän milloin sisällä milloin ulkona – kaivoimme kaapista suklaalevyn esiin, aloimme herkutella ja - laihduimme.

Tuoreille vanhemmilla kuluu runsaasti energiaa: pöytään – ylös – pöytään – ylös. Pukemaan –riisumaan – pukemaan. Sisälle – ulos. Joku tuttavani kertoi laihtuneensa kymmenkunta kiloa lapsen tultua.

Onnen huumassa meni monta vuotta. Emme kaivanneet kaksinoloa, jota olimme mielestämme ehtineet kokea aivan tarpeeksi. Ulkomaanmatkat ja elokuvissakäynnit vaihtuivat leikkipuistoihin. Nautimme koko sydämestämme. Isä keksi mitä mielikuvituksellisempia leikkejä. Hankimme jopa leikkikirjan, ja eräänä iltana 12-vuotiaamme muisteli kaiholla - ja äiti kauhulla - niitä sanomalehtileikkejä, joissa koko olohuoneen lattia oli vuorattu sanomalehdillä. Taisipa vesivatikin olla mukana tarvikkeissa.


Ensi kertaa jäimme kotiin yöksi kahdestaan mieheni kanssa, kun lapset olivat olleet meille kaksi ja puoli vuotta. Mummu ja pappa ottivat heidät luokseen, kun olimme lähdössä katsomaan pikkuveljeä.

Lasten lähdettyä papan autolla katselin tyhjän ja äänettömän kodin ikkunasta ulos. Mieleeni palautui heti se 11 vuotta, jonka olimme eläneet kahden. Tuo aika oli vielä niin tuoreessa muistissa kaikkine lapsettomuuden suruineen, ettei sitä halunnut takaisin. Jälleennäkemisen riemu olikin suunnaton, kun juhannuspäivänä ehdimme mummulaan lastemme luo.


Nyt, kun perheessämme on kolme lasta ja koira, nautin jokaisesta hetkestä, jonka saan olla aivan yksin kotona. Tarvitsen lepotaukoni, jotta jaksan taas iloita lasten iloista ja murehtia heidän suruistaan. Noita yksinolohetkiä jää niin kovin vähän, aina on joku vasta lähdössä kouluun ja toinen jo tulossa.


Vaikka kaipaankin lepohetkiä ja yksinoloa, en toivoisi niiden jatkuvan pitkään. Päivän tai kaksi saattaisin viihtyä aivan yksin, lasten oltua nyt luonamme yhdeksän vuotta, mutta sitä pitempi aika toisi liikaa kipeät muistot mieleeni. Olen tyytyväinen ratkaisuumme adoptoida kolme lasta, ja joskus jo nyt mietin haikeana sitä hetkeä, jolloin vanhemmat lapseni lähtevät pois kotoa. Yhdeksän vuotta on mennyt nopeasti, jäljellä ei ole enää edes puolta siitä.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä