Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kolmastoista osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!


Aika ajoin nousee keskustelua siitä, pitääkö lapsia raahata toiselle puolelle maapalloa, vieraiden ihmisten ja kulttuurin piiriin, jossa vain tulee kiusatuksi erilaisuutensa tähden.


Elämä ei ole oikeudenmukaista. Se näyttää kaikkein julmimmat puolensa niille lapsille, jotka menettävät vanhempansa. Äidin ja lapsen välinen yhteys ja rakkaus ovat maailman tärkein ja kantavin voima, mutta jos sitä ei ole, mikään ei sitä voi korvata.


On vaikea tietää, mikä lapselle olisi ollut parasta. Kun lasta pilkataan taustansa vuoksi tai kun hänen oppimisensa koulussa on todella vaikeaa, äiti ei voi olla ajattelematta, teinkö sittenkään oikein, kun toin lapsen tänne. Ajattelinko yhtään lasta vai vain itseäni.


Joskus tulee mieleeni, että lapsillani olisi ollut helpompaa kotimaassaan, missä kieli ei olisi vaikeuttanut koulunkäyntiä, missä kukaan ei olisi kiusannut ulkomaalaisuuden vuoksi, missä ympäristössä asuvat ihmiset olisivat samannäköisiä ja temperamentiltaan samantapaisia heidän kanssaan. Mutta olisiko elämä ollut auvoista? Lapseni ovat kuitenkin menettäneet biologiset vanhempansa, jotka ovat kuolleet tai hylänneet heidät. He eläisivät yksin maailmassa, ilman rakastavia läheisiä, ilman kotia, juurettomina.


Omat lapseni olisivat joutuneet lastenkodista kadulle, kun he olisivat tulleet nuoruusikään. Jos heillä olisi ollut koulutus ja työpaikka, joiden hankinnassa lastenkoti teki parhaansa, heidän elämänsä olisi ollut jossain määrin varmemmalla pohjalla kuin silloin, jos niitä ei olisi ollut. Mutta kuka tietää, miten lapset, jotka olisivat ilman rakastavia aikuisia eläneet elämänsä lastenkodissa, olisivat selvinneet yksin maailmassa?


Katselin kerran dokumenttia Australiaan adoptoiduista lapsista. Siinä haastateltu tutkija totesi, että lapset, jotka ovat tottuneet elämään tiukkojen sääntöjen ja ohjauksen mukaan lastenkodissa, eivät osaa elää itsenäisesti vaan suurin osa heistä päätyy rikollisuuteen, kun kukaan ei enää kontrolloi heidän tekemisiään. Ainakin tältä toivon lasteni voivan välttyä, jos vain osaan oikeassa suhteessa pitää naruja tiukalla ja löysätä niitä sopivasti.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä