Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kahdestoista osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!


Muistan, kun menimme ensimmäistä kertaa adoptioneuvontaan 90-luvun alussa. Jostain adoptiokirjoituksesta olin lukenut sosiaalityöntekijöitten olevan vanhoja, vanhanaikaisia ”tanttoja”. Niinpä minäkin kaivoin varastosta ruskean vekkihameeni ja sidoin hiukseni, jos en ihan nutturalle, niin ainakin poninhännälle.


Sosiaalityöntekijämme olikin melko iäkäs, mutta aivan senaikaisen tyylin mukaisesti pukeutunut, eikä vaikuttanut ollenkaan ”tantalta”. Hän oli hyvin ystävällinen ja asiallinen, ja laati aikanaan meistä todella hienon kotiselvityksen.


Pukeutumiseni vaihtui seuraavalla kerralla siistiin mutta ajanmukaisempaan asuun. En tiedä, oliko vaatteillani osaltaan vaikutusta siihen, että arviossaan työntekijä totesi meidän olevan nopeasti oivaltamaan kykeneviä.


Etenkin adoptioneuvonnan aikana sosiaalityöntekijöitä arvostellaan paljon ja neuvonta koetaan hankalaksi. Toiset adoptioprosessissa mukana olevat taas pitävät neuvontaa välttämättömänä pahana, ja on jopa ihmisiä, jotka mielellään keskustelevat ulkopuolisen työntekijän kanssa näin isosta ratkaisusta. Ihmiset suhtautuvat kovin eri tavoin siihen, että joutuvat selvittämään ajatuksiaan ja olosuhteitaan vieraalla ihmiselle. Monista sekin on hankalaa, että joutuvat hakemaan apua lapsensaantiinsa. Me nykyihmiset olemme tottuneet saamaan monet asiat melko helpolla. Ei ole helppoa joutua turvautumaan toisiin ihmisiin ja joutua jopa heidän armoilleen. Lapsen saaminen on aina ollut hyvin intiimi asia. Raskaaksi tulo ja lapsen odottaminen salataan yleensä pitkään jopa lähisuvulta. Joskus syynä on se, että halutaan pitää oma parin välinen salaisuus, joskus pelätään keskenmenoa ja halutaan suojata itseä sen tuomalta haavoittumiselta. Joskus taas raskaus on niin iso häpeä, ettei siitä haluta puhua. Adoptoitaessa joudutaan omat haaveet tuomaan esiin jo hyvin varhain. Motiiveja, taloutta ja jopa koteja syynätään tarkoin, jotta lapsi saisi parhaan mahdollisen kodin.


Vaikka kuinka tarkoin hakijat ja heidän olonsa selvitettäisiin, etukäteen ei kukaan voi tietää, kenestä tulee hyvä kasvattaja ja vanhempi. Kukaan ei voi sitä itsekään tietää etukäteen.


Minä ja mieheni olimme olleet melko paljon lasten kanssa tekemisissä. Sisarustemme lapset olivat viettäneet meillä lomia, joskus jopa kaksi pientä kerralla. Kun omat lapsemme tulivat, huomasin, että vastuun ottaminen omista oli jopa helpompaa kuin vieraista lapsista. Toisten lapset olivat meillä vain hetken, enkä tuntenut heidän taitojaan ja kykyjään. Siksi jouduin vahtimaan heidän joka askeltaan. Omien lasten osaaminen tuli pian tutuksi, ja tiesin, minkä verran heidän voi antaa olla omissa oloissaan, minkä verran minun taas pitää vahtia heitä. Vastuu omista lapsista ei kuitenkaan päättynyt lomaviikon loppumisen myötä. Se mikä oli alkanut lasten ollessa pieniä jatkuisi siihen, kunnes viimeinenkin täyttäisi 18 vuotta.
Lasten perheeseen tuloon ja kasvattamiseen ei voi koskaan valmistua täysin. Ei biologisten eikä adoptoitujen. Hyvä adoptioneuvonta, valmennusryhmät ja kasvatusoppaiden lukeminen auttavat paljon, mutta täysin valmista adoptiovanhempaa ne eivät tee. Vasta lapsi kasvattaa vanhemmastaan vanhemman. Monissa maissa adoptiovanhemmuudelle on tiukat kriteerit. Lasta ei saa vain kävelemällä sisään lastenkodin ovesta ja kertomalla, että haluan adoptoida. Meille kerrottiin aikoinaan Venäjällä adoptoimisen olleen näin helppoa. Jos lapsi ei miellyttänyt, hänet voitiin palauttaa takaisin.


Suomen laissa on kriteerit siihen, millainen ihminen voidaan hyväksyä adoptiovanhemmaksi. Tiukat vaatimukset ja hyvä adoptioneuvonta ei kuitenkaan poista sitä tukea, jota adoptioperheille pitäisi antaa lapsen tultua perheeseen.


Tanskalaisessa tv-dokumentissa arvosteltiin maan adoptiojälkipalvelua. Arvostelija oli sitä mieltä, että Tanska kiertää jälkipalvelun antamisen sillä, että sillä on niin hyvä adoptioneuvonta. Joku viranomainen tai ministeri totesi, että perheet valmistetaan tilanteisiin etukäteen.

Ei tilanteisiin voi valmistua etukäteen. Eikä ”hyväkään” perhe selviä adoptiolapsen kanssa ilman tukea, jos lapsella on todella vaikea tausta tai esimerkiksi hankala adoptiokriisi.

Minusta on hyvä, että tulevat adoptiovanhemmat joutuvat meillä tarkoin miettimään motiivinsa ja että laki sanelee tietyt ehdot adoptiovanhemmiksi kelpaaville. Lapsi ei ole leikkikalu, joka voi jättää jonnekin, jos ei jaksa enää. Hän ei ole näyttelyesine. Hän on elävä ihminen, josta vanhempi on vastuussa. Hänen kasvatuksestaan, hyvinvoinnistaan, elämästään. Myös vaikeina hetkinä. Ja mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä paremmin vanhemman pitää pystyä perustelemaan itselleen ja lapselleen, miksi hänet adoptoi.
Adoptioviranomaiset koetaan joskus jumalina, jotka päättävät ihmisten kohtalosta: annetaanko tuolle perheelle lapsi, minkälainen lapsi heille annetaan, milloin on heidän vuoronsa saada lapsi. Adoptiohakijat seuraavat tarkoin jonojen etenemistä. Ja se huomataan aina, jos joku ohittaa toisen. Etenkin, jos ohittaja on julkisuuden henkilö. Palvelunantajien tehtävä on vaativa, ja se edellyttää tarkkuutta ja hyvin perusteltuja ratkaisuja. Lapsen saaminen on elämää suurempi kysymys meille kaikille.


Sosiaalityöntekijät ovat paheksuneet sitä, että nykyisin jotkut tulevat adoptioneuvontaan kalenteri kädessä. He kertovat, milloin lapsen olisi sopiva aika tulla. Se ei sovi kansainväliseen adoptioon, jossa on niin monta riskitekijää ja muuttujaa, ettei kukaan voi etukäteen ennustaa, milloin hakijalla on lapsi. Motiivi adoptioon vaikuttaa aika kevyeltä, jos lapsi saa tulla vain silloin, kun vanhemmille sopii. Ei lapsen kanssa voi elää kalenteriin katsoen muutenkaan. Lapsiperheessä lapsi on se, joka määrää, tai jonka ainakin pitäisi antaa määrätä aikataulut. Pitkään joudutaan elämään hänen ehdoillaan. Mutta ei kuitenkaan niin, että hän sanelee perheen säännöt.


Ymmärrän myös niitä, jotka tulevat neuvontaan kalenteri kädessä. Nykyajan työelämä pätkätöineen asettaa nuorille aikuisille kovat vaatimukset. Jos lapsi tulee väärään aikaan, työpaikka menee sellaiselle, jolle se on tärkeämpi kuin lapsi.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä