Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on yhdestoista osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Joskus päiväkodin henkilöstö tai neuvolan täti ihmettelee, kuinka adoptioäiti ei osaa toimia oikein nelivuotiaansa kanssa tai miksi lapsi ei halua jäädä yksin kolmivuotistarkastukseen. Aina ei ymmärretä sitä, että lapsi ei ole ollut perheessä pitkään ja hän on vanhemmalleen vieras, jos on vasta tullut. Kyllä äitien ja isien pitää tutustua ensin biologiseenkin vauvaansa, eivät kaikki vauvat ole samanlaisia. Lapset voivat tuntua hyvinkin vierailta adoptiovanhemmista. Neli- - viisivuotiaalle on jo jäänyt syntymämaansa kulttuurista piirteitä, jotka ovat vieraita suomalaisille. Meillä yksi tällainen outous oli se, että lapsemme eivät koskaan halunneet sanoa ei. Kun kysyin, onko ruoka lapsen mielestä hyvää, vastaus kuului aina, että on. Mutta jos kysyin: ”Otatko lisää?” tai ”Teenkö toistekin tätä ruokaa?” sain tietää, pitääkö lapsi ruoasta oikeasti.


Adoptiolapsessa ei aluksi ole sitä vähääkään tuttua piirrettä, jonka biologinen vanhempi voi lapsestaan löytää: temperamentti ja luonne voivat olla täysin erilaiset kuin itsellä. Biologisesta lapsesta saattaa löytyä jotain omasta tai lapsen toisen vanhemman temperamentista. Hän voi vaikuttaan jotenkin tutulta.
Tietenkin nelivuotias lapsi on vanhemmilleen hyvin tuttu, jos on aina elänyt näiden kanssa.


Adoptiolapsi ei aina muutenkaan käyttäydy odotetulla tavalla. Häntä voidaan pitää hyvinkin reippaana ja sosiaalisena, kun hän ryntää kenen tahansa vieraan syliin nähdessään tämän ensi kertaa. Näin kävi meillekin: poikamme juoksi jo kaukaa vieraan sedän syliin. Useammin kuin kerran olemme saaneet selittää, ettei rohkeus tämän lapsen kohdalla ole hyvä piirre, se päinvastoin kertoo siitä, ettei lapsella ole perusturvallisuutta ja hän ei ole elämässään saanut olla toista ihmistä lähellä tarpeekseen. Vasta silloin, kun lapsemme alkoi ujostella, tiesimme, että nyt ollaan menossa hyvään suuntaan. Hän on alkanut liittyä meihin ja kokea meidät, adoptiovanhempansa, turvallisina.


Kummallakaan pojallamme ei ole perusturvallisuus ollut kunnossa, mutta he ovat aina olleet erilaisissa tutkimuksissa todella reippaita. Ollaan sitten hammaslääkärissä, koulukypsyystestissä tai neuvolassa, palaute on todella positiivista. Mutta kun läsnä on isompi joukko kavereita tai meillä on vierailijoita, pojat riehuvat aivan päättömästi. Huomion tarve on suunnaton. Tutkimustilanteissa lapsi saa aikuisen huomion kokonaan, ja hän kykenee keskittymään äärimmäisen hyvin. Mutta kun muitakin on läsnä, lapsi jää syrjään, ja hänen pitää ottaa huomio muulla tavoin.


Kaikista lapsistamme on sanottu, että koulussa he kyllä tietävät, mitä kaverit tekevät, mutta opettajan tekemisiä he eivät seuraa. Varmasti lastenkodissa kasvaneiden lasten on ollut pakko turvata selustansa, tietää, mitä takana olevat tekevät. Ruoka on saattanut kadota lautaselta, jos ei ole kyennyt pitämään puoliaan. Koko ajan on pitänyt silmä tarkkana vahtia, ettei tule muiden kiusaamaksi. Kun nälkä on kova, hätä ei lue lakia.

Traumatisoituneet lapset ovat usein ylikilttejä tai aggressiivisia. Molempien taustalla on pelko tulla hylätyksi. Kun on kiltti, saa pysyä vanhempiensa luona. Nämä eivät hylkää tottelevaa lasta. Aggressiivinen käytös taas huutaa: ”Hyväksyttekö minut todella, siltikin, vaikka tekisin mitä?”

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä