Kun pitkän kaksinolomme aikana meillä oli aikaa paneutua joulun valmisteluun, kehitimme perheellemme  perinteet, joissa valmistimme itse ruoat ja leivonnaiset, teimme suursiivouksen ja vietimme perinteisen joulun aterioineen ja lahjoineen kahdestaan aatonaattoiltana, ennen kuin lähdimme jomman kumman kotiin joulunviettoon.

Lasten tultua jatkoimme perinteitä, joihin uutena tulivat piparitalo ja lahjahankintojen lisääntyminen ensin kahdelle ja lopulta kolmelle lapselle sekä valmistettavien ruokamäärien huima kasvaminen - lapsemme rakastavat jouluruokia- ja lopulta isomman kodin siivoaminen. Siirryimme viettämän aattoa ja joulupäivää oman perheen kesken, ja yleensä vasta tapaninpäivänä lähdimme sitten mummulakierrokselle.

Minulle joulu on aina ollut vuoden paras juhla. On ihanaa levätä siistissä kodissa aattona raukeana saunan jälkeen vatsa pullollaan herkkuja ja poltella kynttilöitä puolihämärässä kodissa koko perheen ollessa koolla samassa kuusentuoksuisessa huoneessa, syödä suklaata ja lukea kirjaa tai pelata jotain joululahjaksi saatua peliä lasten kanssa. Tai puoliunessa katsella joulukuvaelmaa pienessä ja tunnelmallisessa lähikappelissa samalla herätellen seinän vieressä istuvaa poikaa, ettei tämä kuorsaisi liian kovaäänisesti. Tästä nautinnosta en hevin luovu. Mutta vaikka minusta joulu alkaa jo joulukorttien kirjoittamisesta ja kaappien siivoamisesta joululaulujen säestämänä, joulun stressi puskee usein kuitenkin päälle moneen kertaan ennen kuin ollaan aattoillassa.

Vuosien saatossa olen oppinut joitakin keinoja, joilla pyrin tasaamaan joulukiireitä. Joulukortit pyrin kirjoittamaan jo hyvissä ajoin. Tortut tai piparit syntyvät usein itsenäisyyspäivänä. Ja kaappien siivouksen haluan aloittaa jo viimeistään marraskuussa, mutta täytyy myöntää, että aina se ei onnistu tai osa jää kuitenkin kesken.

Jo lasten ollessa pieniä otin heidät mukaan joulupuuhailuun. Äidiltäni opittuna tapana olen pannut heidät siivoamaan lusikkalaatikon ja pesemään tuolien puuosat ja järjestämään kenkäkaapin, joihin heidän on ollut helppo ylettyä. Myös omat pöytälaatikot heidän on pitänyt siivota itse joko minun avustamanani tai isompana aivan itsenäisesti. Vanhempina he ovat sitten saaneet tampata vuodevaatteet ja sohvatyynyt, ja tietenkin iän ja taitojen karttuessa osallistua moniin muihinki puuhiin.

Lasten ollessa pieniä lahjaruljanssi joskus jopa pelotti etukäteen. Ja kun tavarat oli suurella vaivalla hankittu, niitä ei useinkaan kaupassa pakattu joulupaperiin. Aatonaattoiltana oli usein se hetki, jolloin piti irrottaa tovi pakkaamiseen. Meitä vanhempia väsytti jo kovasti, kun lapset valvoivat ja vasta heidän nukahtamisensa jälkeen pääsimme turvallisesti pakkauspuuhiin. Monet kerrat saatuamme levitettyä lahjat ja paperit mukavasti olohuoneen lattialle - ainoaan riittävän isoon tilaan - jollekin lapsista tuli jano tai pissahätä - ja toisen vanhemman piti mennä kehollaan estämään näkyvyyttä olohuoneeseen ja ohjailemaan pieni tirkistelijä takaisin omaan huoneeseensa. Pitihän jouluun jäädä salaisuuksia, vaikka lapsi ei olisi enää varsinaisesti joulupukkiin olisi uskonutkaan. Jossain vaiheessa sitten tähänkin pakkailutouhuun alkoi tulla järkeä: päätimme pakata jokaisen lahjan heti samana iltana sen hankittuamme. Aatonaattoiltana jäi aikaa muuhun puuhailuun tai nukkumiseen, eikä lahjojen pakkaaminen painanut enää mieltä.

Yhtenä minun stressiäni helpottavana keinona olen jo vuosia käyttänyt kalenteria, johon olen aikoinaan kirjanut eri päiville suunnittelemani tekemiset: "Tiistaina pulla, aatonaattona piimäjuusto ja rosolliaineiden keittäminen..." Tilannetta helpotti kovasti 10 vuoden kalenteri, josta edellinen vuosi löytyi helposti. Sitten seuraavan joulun alla kurkistan kalenteriin ja sijoitan tekemiset sopiville päiville. Ja muistini saa levätä, mikä on minulle ehkä suurin helpottava tekijä stressin hallinnassa.

Jouluamme helpottaa kovasti sekin, kun kaikki tietävät, mitä tehdä. Istumme usein viikonloppu- tai vapaapäiväaamuisin aamupalapöytään ja suunnittelemme tai käymme yhdessä läpi, kuka tekee mitäkin. Jos joku - kuten ikävä kyllä usein niin käy - luistaa omasta tekemisestään tai viivyttelee aloittamista, pinnani kiristyy. Lapset onneksi oppivat tämän, ja etenkin jo kotoa lähteneet lapset tiesivät aikoinaan, että viivyttely ei kannata. Uskon, että kuopuskin oppii ennen kuin muuttaa kotoa pois.

Käytän myös palkitsemista itseni motivointikeinona. Kun on ikävä työ tehtävänä, esimerkiksi imurointi, teen sen heti aamusta pois alta ja lupaan itselleni, että sen jälkeen saan tehdä jotain mukavaa. Ennen se oli esimerkiksi villapaidan neulominen, nyt tietokoneella käynti. Ja mikä onkaan parempaa kuin hetken rauhoittuminen kahvikupin ääreen kiireitten keskellä. Imurointia tai muita ikäviä töitä tehdessäni ajattelen asioita, joista pidän. Jos päästän mieleeni, että vielä pitää jaksaa se se ja se huone, väsyn ja tulen pahalle tuulelle. Sen sijaan  ajattelen, että otan vielä tämän huoneen, ja sitten voin levätä. Ja kun yksi huone on imuroitu, sen jälkeen usein ajattelen, että otan vielä tämän huoneen, ja sitten saan levätä. Tällä menetelmällä meillä muuten on saatu lapsetkin tekemään monia ikäviä asioita aina siivouksesta kokeisiin lukemiseen: enää tämä sivu.

Monissa järkevästi ajattelevissa perheissä joulutouhutkin on minimoitu. Käytetään siivoojaa, jätetään suursiivous tekemättä ja ostetaan ruoat valmiina tai matkustetaan ulkomaille. Mutta minä nautin omasta joulustani ja toivon, että jokainen muukin löytää oman tapansa viettää joulua. Tärkeintä on se, että perhe saa olla yhdessä ja lapset voivat nauttia vanhempiensa seurasta - sellaisten vanhempien kanssa, jotka jaksavat. Eikä kaiken tarvitse olla niin täydellistä. Joulu tulee silti.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä