Aamulla hotellin pihalla nostelimme bussiin kapsäkkimme ja tuliaisemme ja suuntasimme kohti itärajaa. Jännittävä matka alkoi. Rajamuodollisuuksissa meni aikaa. Kädet alkoivat jo hieman hikoilla: mikä mättää, päästäänkö koskaan. Hidastuksen syyksi paljastuivat mukana olleet lääkkeet, joista lopulta maksettiin tullia - 50 penniä.

Matka jatkui iljanteisilla, kuoppaisilla ja mutkaisilla teillä niin hyvin kuin se olosuhteisiin nähden vain voi. Turvallisesti ajanut kuljettajamme ehti matkan aikana kertoa paikalliset nähtävyydet ja tutustuttaa meidät lastemme synnyinseutuihin.

Lopulta meidän lasten lastenkoti alkoi häämöttää. Ihan ensimmäiseksi muut tulevat vanhemmat ja viranomaiset ohjattiin sisään lastenkotiin ja meitä kahta, miestäni ja minua, lähdettiin viemään rekisteritoimistoon.

Paikka osoittautui juhlatilaksi. Tulkin välityksellä saimme kuulla, että samassa huoneessa vihitään avioparitkin. Ja meillä oli yllämme matkustusvaatteet! Mutta se ei menoa haitannut. Kauniin ja koskettavan puheen jälkeen allekirjoitimme paperit ja paikalliset viranomaiset onnittelivat meitä lämpimästi. Äitiä ja isää.

Sitten - lopultakin - pääsimme näkemään tärkeimmät: omat lapsemme! Meidät istutettiin isoon pöytään, jonka ympärillä jo muut perheet istuivat. Sitten paikalle talutettiin lapsemme: ujosti hymyilevä, terveellä tavalla aristeleva tyttö suuri rusetti päässään ja reippaasti ja rohkeasti sinisessä merimiespuvussaan esiin kävellyt pikkuinen kolmivuotias poika heilutellen kädessään vaaleanpunaista nallea Lastenkodin toiset lapset ja tädit asettuivat puoliympyrään eteemme yhdessä meidän lastemme kanssa ja kajauttivat ilmoille kauneimmat laulut, jotka olen elämässäni kuullut. Ainakin yhden niistä tunnistin: "Ja igraju na karmoske..."

Laulujen jälkeen lapset lähetettiin tuomaan meille tervetuliaislahjat, jotka he itse olivat tätien kanssa tehneet. Tytär ujosteli kovasti, mutta poika lähestyi meitä reippaana, ja sainpa napattua hänet syliinikin. Sitä onnen hetkeä. Minun lapseni, minun ikiomat lapseni! Niin kauniit ja suloiset! Ja lopulta tyttökin siihen tuli, ujona ja arastellen kaunis hymy huulillaan. Taisipa siinä tilanteessa seuraavana päivänä lapsensa saavat ja muutkin kuin me tuoreet vanhemmat pyyhkäistä pari onnen kyyneltä.

Teenjuonnin ja voileipätarjoilun jälkeen oli aika pakkautua bussiin. Nyt mukaan lähtivät myös lapsemme ja lastemme omahoitaja, joka sai viime hetkellä kuulla, että lapset eivät voi mennä yöksi siihen lastenkotiin, josta loput lapset haetaan eikä heitä vielä anneta hotelliin meidän kanssamme. Täti soitti pari puhelua, sai pojalleen hoitajan ja varasi itselleen ja lapsillemme nukkumapaikan sukulaistensa luota, käväisi hakemassa kassin kotoa ja oli valmis lähtemään. Toiset lastenkodin tädit ja lapset jäivät haikeina heiluttamaan peräämme bussin kaartaessa pois lastenkodin pihasta.

Bussissa poikamme oli kaikkien lemmikki. Hän oli valmis tulemaan kenen tahansa viereen, mutta tytärtä ujostutti kovin ja hän jäikin turvallisesti omahoitajan viereen. Olisin kovasti halunnut istua jo hänen kanssaan, mutta luulen, että hänelle oli parasta, kun sai vielä olla tuttua kieltä puhuvan tutun tädin vieressä. Täti varmasti selitti hänelle, mitä tapahtuu, sillä tytär lähes kuusivuotiaana ymmärsi jo varsin paljon asioita.

Illansuussa piipahdimme viemään lapset omahoitajan sukulaisten luo ja lähdimme hotellille. Äiti ja isä. Tietenkin olisimme halunneet lapset jo kanssamme, mutta koska edessä olisi raskas päivä ja pitkä matka, oli parasta, että kaikki saivat levätä rauhassa.

Seuraavana päivänä ehdimme hetken nähdä lapsiamme Petroskoin lastenkodilla, jossa olimme heidät pari kuukautta aiemmin ensi kertaa nähneet. Päivä kului pääasiassa virallisten asioiden hoitamiseen ja neljän muun perheen lasten adoption vahvistamiseen. Kävimme kaikki allekirjoittamassa papereita jossakin virastossa, jossa kirjoitustyöt tehtiin vielä siihen aikaan siistillä käsialalla. Aikamme jonotettuamme tuli meidän vuoromme, ja asiat hoituivat helposti. Lopulta olimme valmiit hakemaan matkustamista varten tarvittavat asiakirjat kaikille lapsille.

Kello alkoi olla jo paljon, kun saavuimme viraston eteen. Virasto suljettaisiin neljältä, ja meidän tuli päästä lähtemään seuraavana aamuna kohti lastemme uusia koteja, että kaikki asiakirjat olisivat voimassa ja rajanylitys onnistuisi ilman pitkiä viivästyksiä. Juuri ja juuri ennen viraston sulkemista olimme ovella - ja pienen jännittävän tovin jälkeen saimme kuin saimmekin kaikki leimat oikeisiin kohtiin ja passit lapsillemme. Sitten joku huomasi, että nimet on kirjoitettu väärin. Pienen selvittelyn ja virastossa käynnin jälkeen kävi ilmi, että kirjoitusasu on ranskalainen, ja se selittää virheet. Nyt sai huokaista helpotuksesta.

Illalla juhlimme vielä Petroskoin lastenkodilla arvovaltaisessa seurassa aikuisten kesken ensimmäistä Karjalan tasavallan ja Suomen välistä adoptiota. Tällä kerralla mukana ei kuitenkaan ollut tasavallan opetusministeri, mutta hänen virastossaan olimme päässeet käymään lasten katsomismatkalla.

Ja perjantaiaamulla kävimme vielä viimeisen kerran lastenkodilla. Tällä kertaa pukemassa lapsillemme mukana tuomamme heidän uudet vaatteensa.  Vaatteet olivat sopivat - olimmehan lokakuussa katsomismatkalla mittailleet lapsia mittanauhan kanssa ja piirrelleet paperille jalankuvia kenkien ostamista varten. Jo silloin sain huomata, että tyttäreni ei rakasta sukkahousuja toisin kuin veljensä, jolle vaaleanpunaiset sukkahousut oli yksi lempivaatteista. Kun kaikki oli valmista, nousimme bussiin lastenkodin johtajan ja tulkin jäädessä laulamaan peräämme suomeksi Sinua siunata tahdon -laulua.

Kotimatkalla kuljettajamme ei enää selittänyt nähtävyyksiä - eikä kukaan olisi kuunnellutkaan, sillä kaikilla oli parempaa tekemistä tutustuessaan omiin lapsiinsa. Meidän pieni poikamme oli reipas. Hän istui vieressämme ja opetteli kovasti toistamaan perässämme suomen sanoja. "Kuoppia tiessä", hän hoki selkeällä suomella ymmärtämättä itse puhettaan. Minä heikolla venäjälläni selitin jotain - ja taisin vähän tulla ymmärretyksikin. Erityisesti tytär halusi ymmärtää ja ymmärsi puhettani, kun hän pitkän itkunsa jälkeen uskaltautui ottamaan minuun kontaktia. Itku alkoi lähes välittömästi lähtömme jälkeen. Onneksi Pelastakaa Lasten Anja otti tytön viereensä ja lohdutti tätä vähän paremmalla venäjällään. Lopulta tyttö suostui tulemaan viereeni, kallisti päänsä käsivarttani vasten ja alkoi nukkua. Unen jälkeen vierastaminen väheni, ja tutustuminen ja kiintyminen lähtivät vähitellen käyntiin.

Seuraava jännityksen paikka tuli tullissa. Jo kouluikään ehtineet kaksi matkalaistamme selitti jotain venäjäksi. Kukaan meistä aikuisista ei ymmärtänyt kieltä riittävästi tietääksemme, mitä pojat selittivät. Selitys sai kuitenkin virkailijat soittamaan pitkä puhelun jonnekin ennen kuin meidät päästettiin kotimaan puolelle. Kylmä hiki alkoi jälleen kohota puhelun loppumista odotellessa. Pidätimme kaikki hengistystä, kunnes viimeinenkin perhe oli päässyt rajan yli. Sitten hurrattiin!

Joensuussa hyvästelimme toiset perheet ja työnsä puolesta matkalla olleet ja siirryimme omaan autoomme, josta yötä myöten lähdimme ajamaan kohti kotia. Nyt turvaistuimet eivät enää olleet tyhjinä, vaan niillä nukkuivat meidän omat lapsemme. Yhdentoista vuoden odotus oli päättynyt.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä