Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kymmenes osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Kenen lapsi adoptiolapsi on? En nyt tarkoita sitä, onko hän niiden vanhempien lapsi, jotka antoivat geeninsä hänelle, vaan kenellä on oikeus kasvattaa häntä, rakastaa häntä, sanoa mikä hänelle on hyväksi ja mikä ei.

Sijaiskodissa elävällä lapsella ongelma on todella konkreettinen. Se hyvä työ, jota sijaisvanhemmat lapsen kanssa tekevät, voi mennä täysin hukkaan, kun lapsi käydessään biologisessa kodissaan unohtaa kaiken ja joskus vanhemmat jopa tietoisesti kyseenalaistavat sijaiskodin kasvatuksen. Adoptioperheissä ei tätä ongelmaa ole silloin, jos lapsen vanhempiin ei ole mitään yhteyksiä. Adoptiovanhemmat ovat virallisesti ne, jotka päättävät sen, mikä heidän alaikäiselle lapselleen on parasta. Tietenkin yhteiskunnassa on monia oheiskasvattajia, joista toiset ihan virallisia. Päiväkodin ja koulun tehtävänä on tukea vanhempien kasvatustehtävää. Pääkasvattajaksi kummankaan ei pitäisi päästä, mutta valitettavan usein käy niin, kuin lastenlääkärimme aikoinaan totesi: ”Päiväkodin henkilökunta tuntee parhaiten lapsesi”. Minun lasteni kohdalla näin ei onneksi koskaan ole ollut, sillä olen itse saanut olla lasteni kanssa ajallisesti pitempään kotona kuin mitä he ovat olleet päivähoidossa tai koulussa.


Oheiskasvattajina kaikilla lapsilla ovat kaverit ja harrastusten ohjaajat. Vaikka joskus tuntuu, että heidän vaikutuksensa ja opetuksensa eivät aina ole sellaista kuin toivoisi, sitä ei voi välttää ja sen hyväksyy välttämättömänä pahana.

Sen sijaan adoptiovanhemmat joutuvat valitettavan usein kokemaan sen, että heidän lapsiaan kasvattavat monet sellaisetkin ihmiset, joiden asia se ei ole. Aina löytyy talonmiehiä ja tätejä, jotka kasvattavat koko pihapiiriä tai kyläkuntaa, eikä se ole paha, mutta pahalta tuntuu se, että adoptiovanhemman läsnäollessa sukulaiset ja tuttavat, joilla itsellään on lapsia, katsovat tehtäväkseen neuvoa adoptoitua. Eivät he sitä tee biologisten vanhempien läsnäollessa näiden lapsille, mutta adoptiolapsi on eri juttu, hän ei ole kenenkään lapsi tai hän voisi olla vaikka tuon kasvattamaan ryhtyneen tädin, jos hän olisi keksinyt adoptoida tämän lapsen. Ja tarpeen on myös auttaa äitiparkaa, joka ei ole itse kyennyt synnyttämäänkään, kuinka hän osaisi kasvattaa.

Valitettavaa vaan on huomata, että näiden ulkopuolisten kasvatus ei ota huomioon sitä, että adoptiolapsi ei ole samanlainen kuin biologinen lapsi, ja hänen kasvattamisensa eroaa joskus biologisen lapsen kasvattamisesta. Adoptiovanhemmat ovat yleensä perehtyneet sen verran adoptiolapsen erityiskysymyksiin, että tietävät parhaiten, mikä omalle lapselle on parasta. Ja myös adoptiovanhemmat tuntevat oman lapsensa parhaiten ja vastaavat lapsensa kokonaiskasvattamisesta. Ei koko ajan keskeyttävä lapsi ole ylihemmoteltu, kuten biolapsen kyseessä ollessa usein on: lapsi ei ole saanut huomiota tarpeeksi silloin, kun kehitysvaihe olisi sitä edellyttänyt. Kieltäminen ei auta, vaan huomion antaminen. Tai jos lapsi alkaa kiukutella, on turha antaa karamellia tai jättää hänet yksin rauhoittumaan. Hän etsii juuri silloin syliä ja tiukkaa kiinnipitoa. Se tuo lapsen erotilanteessa tarvitsemaa turvallisuutta. Eikä lasta pidä kutsua yökylään, vaikka oman perheen lapset ovat käyneet jo kaksi vuotta yökylässä kavereilla. Turvallisuuden kehittyminen voi olla juuri tuon kaksi vuotta jäljessä.

Lapsen omatoimisuus saa joskus vieraat aikuiset ihailemaan lasta ja he voivat jopa erehtyä kannustamaan tässä. Jos viisivuotias haluaa tehdä koko perheelle aterian, sitä ei pidä antaa tehdä. Sen hän kyllä on oppinut lastenkodissa tai ensimmäisessä kodissaan, kun äiti ei ole kyennyt vastaamaan perheestään. Mutta osaako hän leikkiä ja olla lapsi, onkin sitten toinen juttu.

Kenestä tahansa on hyvin loukkaavaa, jos hänen kasvatusmenetelmiinsä puututaan tai hänen läsnä ollessaan aletaan kasvattaa hänen lastaan. Lapsi ei ole yhteiskunnan tai kenen tahansa lapsi, hän on juuri niiden vanhempien, jotka hänet on adoptoinut.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä