Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on yhdeksäs osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Jos en halunnut pelastaa maailmaa, niin adoptoinko sitten muodin vuoksi tai siksi, että se on niin hienoa, ehkä joidenkin mielestä eksoottista tai jopa elitististä? Kansainväliset adoptiot ovat yleistyneet kovasti viime aikoina, ja aina kun tulee uusia ilmiöitä, on vaara, että ne tempaavat mukaansa myös muodin perässä juoksijoita. Suomessa tämä vaara on aika pieni, sillä meillä adoptioprosessi on niin pitkä ja tarkka, että kukaan ei siihen lähde ilman todellista halua saada lapsi.

Ja hyvä niin. Ei elämä adoptiolapsen kanssa ole ruusunpunaista unelmaa. Arki tuo kaikki lapsiperheen haasteet ja paljon muutakin mukanaan.

Kaikille adoptoiduille on yhteistä se, että he ovat joutuneet luopumaan vähintään yksistä tutuista ihmisistä, monet vielä useammista, joista osa on ehtinyt tulla tutuiksi, osa tai kaikki vain liittyneet heidän elämäänsä hyvin lyhyen ajan. Heidän perusturvallisuutensa on horjunut pahoin, jos on koskaan päässyt syntymäänkään. Kiintymyksen ja luottamuksen syntyminen uusiin ihmisiin vie vuosia. Pettymykset ihmisiin ovat valtavat. Ja vaikka lapsi adoptoitaisiin aivan vauvana, häntä seuraa elämässään aina mukanaan tieto siitä, ettei hän tunne taustaansa, ei tiedä juuriaan, ei sukuaan, ei läheskään aina edes sitä, miltä äiti näyttää tai mitä sairauksia suvussa on.

Edelleen joskus kuulee kerrottavan siitä, että kaikki kotimaisen tai suomalaisen näköisen lapsen adoptoineet eivät kerro lapselle tämän olevan adoptoitu.  Minä en tiedä, onko tämä vain urbaania legendaa vai vieläkö tällaista tapahtuu oikeasti. Mutta sillä, ettei kerro lapsensa olevan adoptoitu, ei voida välttää ongelmia. Lapsi vaistoaa, jos perheessä on salaisuuksia eikä hän luota täysin vanhempiinsa. Eivätkä salaisuudet edes pysy salaisuuksina, vaan aina on pelko siitä, että jostain paljastuu totuus. Viimeistään se tuleekin esiin silloin, kun kaverit sen pihalla paljastavat tai lääkäri toteaa, ettei verenluovutus vanhempien ja lapsen välillä onnistu, kun veriryhmä on eri. Kun salailu paljastuu karulla tavalla, lapsi ei enää luota vanhempiinsa muissakaan asioissa. Adoptoitujen kertoman mukaan kaikki romahtaa, koko se maailma, johon on oppinut luottamaan. Elämältä menee pohja, kun ei voi luottaa edes niihin, joita on aina pitänyt lähimpinään.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä