Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kahdeksas osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!


Minä en ole maailman pelastaja. Olen äiti – tai ainakin adoption kautta äidiksi tullut.
Pääni päälle on turha kiinnittää sädekehää. Se ei siinä pysy vaan rikkoutuu oitis.

Lapseni eivät ole koskaan vielä sanoneet, etten ole heidän oikea äitinsä. Vain nuorin pohdinnoissaan miettii minun olevan vain puoliksi hänen äitinsä, oikeampi on sitten se synnyttäjä-äiti.

Monet murrosikäiset nuoret tuovat hyvin selvästi esiin sen, että adoptioäiti ei ole oikea äiti. Minä olen lapsilleni tehnyt alusta asti selväksi, että heillä on toinenkin äiti, joka on heidät synnyttänyt ja hoitanut heitä, kun he olivat pieniä, ja jota he saavat rakastaa ja kaivata. Joka saa tuntua paremmalta ja oikeammalta kuin minä.

Kerran tytär koki kiusalliseksi, kun soittaessani aina sanoin, että äiti täällä. Seuraavalla kerralla esittelin itseni: ”Adoptioäiti täällä.” Ei sekään parempi ollut.

Isyyttä on monenlaista, on biologista, sosiaalista, psykologista ja niin edelleen. Voiko nainen, joka ei ole synnyttänyt lapsia, kutsua itseään äidiksi? Gynekologisissa tutkimuksissa kysytään synnytysten määrää. Kun niitä ei ole, ei biologisesti tai fysiologisesti olekaan äiti.

Olisiko äidin tilalla parempi käyttää jotain muuta sanaa? Etunimeltä en halua lasteni itseäni kutsuvan. Sen verran vanhanaikainen olen, että katson etunimellä kutsumisen vievän itseltäni sen auktoriteetin ja turvan, jota vanhempi sukupolvi voi nuoremmille tarjota. Lapset, joilla on traumaattinen tausta, tarvitsevat jonkin psykologisen teorian mukaan autoritäärisen vanhemman.

Adoptioäiti-sana on käytännössä kankea. Eivätkä lapset sitä suostuisi käyttämään ainakaan siinä vaiheessa, kun he haluavat olla samanlaisia kuin kaverinsa. Nimitys erottelisi liikaa.

Kielen vaihtumisen vuoksi termi ”äiti” ei ole koskaan tarkoittanut lapsilleni sitä, mitä se meille suomenkielisille tarkoittaa. Se ei sisällä sitä tunnelatausta, joka sillä on meille. On aivan yhdentekevää, minkä vieraan kielen sanan he omaksuvat tarkoittamaan minua – se voisi yhtä hyvin olla huolehtija. Vasta myöhemmin, kavereitten kautta, äiti-sana saa merkityssisältönsä. Eikä lastenkodissa koko ikänsä viettäneelle lapselle ole edes syntymäkielen äitiä tarkoittavalla sanalla sellaista merkityssisältöä, jonka me biologisten vanhempiemme luona lapsuutemme viettäneet olemme sille luoneet kokemustemme kautta
Millainen sitten on oikea äiti? Se, joka kantaa lasta kohdussaan, synnyttää hänet – ja hylkää? Vai se, joka tuoksuu pullalle ja häärii ja hyörii lapsensa ympärillä ehkä joskus liiaksikin? Vai se, joka rakkaudesta perheeseensä väsyttää itsensä työelämässä ja uupuneena kantaa työpäivän jälkeen ruoat kaupasta ja tiuskii lapsilleen, kun tiskikone on tyhjentämättä ja kengät hujan hajan eteisen lattialla?  

Ei kai äitiä voi yhdellä tavalla määritellä, kuten ei isääkään. Jos se, ettei ole lasta itse synnyttänyt, tekee äidistä ”puoliksi äidin”, niin kyllä lapsesta huolehtiminen ja hänen suruissaan ja iloissaan eläminen varmasti täyttää tämän puolikkaan kokonaan, ja adoptiolasten kyseessä ollessa usein vielä paljon voimakkaammin kuin itse synnytettyjen. Sen verran haasteellista adoptiolasten elämä usein on.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä