Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kuudes osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Äitiyden riemu on suunnaton, kun vuosien haaveiden jälkeen saa lapsen. Silloin helposti unohtuu se, ettei lapsi välttämättä koekaan samanlaista riemua uusista vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsestaan.


Toki lapsi voi olla onnellinen, kun hän on saanut kodin, omia leluja, jatkuvasti vierellä pysyvät aikuiset. Mutta jos lapsi on asunut ikänsä lastenkodissa lapsiryhmän ympäröimänä ja aikuiset vierellä ovat vaihtuneet työvuorojen vaihtumisen myötä, ei lapsi välttämättä edes ymmärrä, mikä tämä koti on ja mistä pitäisi olla onnellinen.

Elämä vieraiden aikuisten kanssa ilman tuttua lapsiryhmää voi tuntua jopa hyvin hämäännyttävältä, pelottavaltakin.

Minä en onneltani nähnyt adoptiota tarpeeksi lapsen kannalta. Tärkeintä minulle oli, että minulla oli lapsi.

Vasta kun sisareni tyttö menetti äitinsä, sain adoptioon uuden näkökulman. Aloin ymmärtää, miltä tuntuu lapsesta, jolla ei enää olekaan elämänsä rakkainta ihmistä vierellään, joka joutuu täysin vieraiden ihmisten luo, ihmisten, jotka odottavat häneltä heti kiintymystä. Vasta silloin tajusin, että lapsillanihan on ihan oikeasti menneisyys ja heillä on suru siitä, mikä jäi taakse. Itse he eivät vapaaehtoisesti luopuneet menneisyydestään, eivät edes siitä lastenkodista, joka ei pystynyt meidän aikuisten mielestä tarjoamaan heille kaikkea sitä, mitä he olisivat tarvinneet. Se oli lapsille kuitenkin ainoa tuttu ja turvallinen paikka, jossa olivat tutut ihmiset.

Lapsen hämmennys on suuri, jos hän muistaa ensin joutuneensa kodista lastenkotiin, outoon ja vieraaseen paikkaan, ja sitten lastenkodista taas perheeseen. Ei lapsi voi ymmärtää, että nyt on kyse pysyvästä paikasta, josta ei taas kohta joudu pois.

Koti käsitteenä lapselle voi olla täysin outo. Keskimmäinen lapsemme ei muista biologisesta kodistaan mitään. Hänelle normaalia oli se, että hoitajat vaihtuivat aamuin illoin. Ja juuri, kun hän kotona ehti tottua siihen, että äiti ja isä ovat yötä päivää kotona hänen kanssaan, isän isyysloma loppui ja hänen piti mennä töihin. Kun tätä aina vaan jatkui: aamulla töihin, illalla kotiin, poika kysyi: ”Pitääkö isän mennä huomennakin töihin?” Selitimme, että tällaista elämä on, päinvastoin kuin lastenkodissa, jossa hoitajat ovat töissä ja menevät yöksi kotiinsa.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä