Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on viides osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

 

Olen saanut useammin kuin kerran kuulla murrosikäiseni suusta olevani ”paska äiti”. Ihan aina en tätä väitettä näe oikeudenmukaisena, mutta valitettavan usein kuitenkin.

Tiedän varsin hyvin, kuinka adoptiolapsia ja yleensäkin murrosikäisiä nykykäsityksen mukaan tulisi kasvattaa. Miten heidän tunteistaan ei pitäisi provosoitua, miten heidän itsetuntoaan tulisi tukea, kuinka heille pitäisi antaa aikaa ja olla heille aikuinen juuri silloin, kun he itse eniten ärsyttävät.

Mutta varsin usein löydän itseni tekemästä kaikkea sitä, mitä ei pitäisi. Olen epäjohdonmukainen, äksyilen, menen suuttumukseen ja tunnetiloihin mukaan kuin itsekin pahin murrosikäinen.

Vaikka tiedän, että näin ei kuuluisi toimia, lohduttaudun toisinaan ajatuksella, että olemalla aidosti oma itseni voin opettaa lapsianikin elämään tunteensa syvästi. Meillä heidän ei tarvitse peitellä ja kieltää tunteitaan – ei hyviä eikä pahoja. Heitä ei myöskään nolata tai häpäistä, eikä heidän tunneilmaisuaan väheksytä. Kaikessa kyvyttömyydessäni ja väsymyksessäni pidän kuitenkin tiukasta kiinni siitä, että tunnetiloissani on aina kontrolli mukana eikä ketään satuteta ja että asiat sovitaan jälkikäteen, ja äitikin pyytää anteeksi.

(Teksti on noin 10 vuoden takaa, kun kaikki lapsemme asuivat vielä kotona ja kaksi vanhinta olivat syvällä murrosiän syövereissä. Paska äiti -puheet loppuivat kyllä aikanaan ja äidinkin käytös muuttui taas siedettäväksi meidän molempien mielestä.)

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä