Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on neljäs osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Totuus on usein toisenlainen kuin kuvitelmamme. Ei elämä adoptioperheenä ole vaaleanpunaista unelmaa – joskus se on paremminkin kuin ruusuilla tanssimista: piikit pistävät kipeästi jalkapohjia ja repivät ne verille.

Ikäviä hetkiä tulee vastaan jokaisessa perheessä, myös biologisessa. Äitiä satuttaa, kun lapsi joutuu syrjityksi luokallaan eikä häntä kutsuta syntymäpäiville, joille koko muu luokka on kutsuttu. Tai kun vuoden toiseksi viimeisenä päivänä syntyneen pojan aiemmin parhaat kaverit alkavat pilkata häntä vain siitä syystä, että hänet laitetaan kouluun vuotta esikoulukavereita myöhemmin.

Sydän itkee, kun aiemmin hyväksytty tytär ei saakaan rippikoululeirille kaveria. Tai kun hän vuolaasti puhkeaa itkuun kun lopultakin avautuu äidille ja kertoo, että häntä pilkataan taustansa vuoksi ja että häntä aina pelottaa, että pojat alkavat taas kiusata, kun koulussa mainitaan hänen syntymämaansa.


Sydän itkee myös silloin, kun oma lapsi jää jälleen kerran kiinni siitä, että hän valehtelee vanhemmilleen – ja vain siksi, että pelkää tulevansa uudessakin kodissaan hylätyksi, eikä sen vuoksi uskalla kertoa totuutta. Valheen paljastuminen ja seuraukset ovat kovin kaukana, totuuden ja kieltojen kohtaaminen tässä ja nyt.

Sydän on pakahtua onnesta, kun murrosikäinen kertoo, kuinka pahalta hänestä tuntui, kun hänen kaverinsa arvostelivat meitä, hänen vanhempiaan.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä