Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on kolmas osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Kuka määrittelee sen, kenellä on oikeus lapseen, kotiin, perheeseen?

Jos lapsi on syntynyt vanhemmille, jotka eivät pysty hänestä huolehtimaan tai jos vanhemmat ovat kuolleet, eikö lapsi saisi saada kotia ja rakastavia ihmisiä ympärilleen?

Joskus kuulee sanottavan, ettei Suomeen pitäisi tuoda ulkomailta lapsia eikä ainakaan myöntää näille perheille samoja sosiaalietuuksia kuin muut lapsiperheet saavat. Miksi vain Suomessa syntyneiden elämän alun pitäisi olla hyvä? Miksi vain heillä pitäisi olla rakastavat vanhemmat? Ei tietenkään kaikilla suomalaislapsillakaan ole hyvää ja rakastavaa kotia. Kaikki ulkomaisen adoption vastustajat ymmärtävät kyllä sen, että suomalaislapsille pitää antaa hyvät mahdollisuudet elämään. Mutta suomalaislapsia ei riitä kaikille niille lasta haluaville, jotka eivät voi saada biologista lasta. Kyllä muuallakin maailmassa elävät lapset - ja toki aikuisetkin - ovat arvokkaita omana itsenään. Heilläkin on oikeus ihmisarvoiseen elämään.
”Vanhemmilla ei ole oikeutta lapseen, lapsella on oikeus kotiin”, korkean tason adoptioviranomainen näpäytti minua perätessäni yleisönosastossa adoptioperheille samoja perhe-etuuksia kuin muillakin perheillä on.

Subjektiivista oikeutta lapseen ei pidäkään olla. Mutta raha ei saa olla syy siihen, miksi toiset lasta haluavat ja vanhemmiksi soveltuvat saavat lapsen, toiset taas eivät. Adoptoiminen on kallista, ja adoptoivien vanhempien toivotaan olevan suhteellisen nuoria. Harvalla on iso tukku ylimääräistä rahaa pelkkiin adoptoimisesta aiheutuviin kuluihin, vaikka perheen pystyykin hyvin elättämään. Jos yhteiskunta ei katso adoptiolasta sen arvoiseksi, että hänen elämäänsä kannattaa tukea, adoption kalleus voi estää monta pientä ihmistä saamasta kodin.

Maassamme sijaisvanhemmille maksetaan pientä korvausta. Biologiset perheet saavat yhteiskunnan tukea. Miltä mahtaa tuntua adoptoidusta lapsesta, jolle isona kerrotaan, ettei hänen uusi kotimaansa pitänyt häntä sen arvoisena, että olisi maksanut hänen vanhemmilleen samat perhe-etuudet kuin biologiset lapset ovat saaneet? Monien adoptiolasten kehitys ja elämän alkuunlähtö uudessa perheessä ja kotimaassa helpottuisivat kovasti, jos hekin saisivat oikeuden vanhempiinsa, näiden aikaan ja hoitoon tultuaan kotiin. Ei tarvittaisi kalliita terapioita sitten myöhemmin korjaamaan taustojen, sopeutumisvaikeuksien ja löyhäksi jääneen kiintymyssuhteen kehittymisen aiheuttamia vaurioita.

Sijaiskodin tarjoavia vanhempia pitää tukea kaikin mahdollisin tavoin. Tämän hyväksyvät varmasti kaikki. Mutta miten adoptiolapsi sitten eroaa sijaiskodissa asuvasta lapsesta, kun hänen vanhemmilleen ei makseta edes normaaleja perhe-etuisuuksia? Samat hylkäämis- ja erokokemukset ovat molemmilla taustalla. Ei suomalaisuus tee toista paremmaksi. Saman yhteiskunnan veronmaksajia molemmista sitten aikanaan tulee, jos siihen annetaan mahdollisuus.


Onko suomalainen jotenkin parempi kuin ulkomaalainen? Joskus kuulee, että sinun lapsesihan on suomalainen, ei hän ole kuten muut maahanmuuttajat.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä