Saatuamme kolme adoptiolasta aloin kirjoittaa muistiin ajatuksiani, tunteitani ja kokemuksiani lapsettomuudesta, adoptoimisesta ja lasten kasvattamisesta sekä itsestäni vanhempana. Kirjoitukset ovat syntyneet pitkähköllä aikavälillä. Julkaisen silloin tällöin blogissani valittuja osia kirjoituksista. Nyt vuorossa on toinen osa. Tervetuloa lukemaan, eläytymään ja jakamaan omia kokemuksiasi kommentointiosassa!

Kun harkitsin adoptoimista, minulle oli selvää, että haluan itselleni lapsen. Kaikkialta nousi esiin ajatus siitä, että perhe ei ole perhe, jos siinä ei ole lapsia. Jo koulussa opetettiin suojautumaan ei-toivotulta raskaudelta, mutta kukaan ei varoittanut siitä, että joskus voi käydä niinkin, ettei lasta saa toiveistaan huolimatta.

Olen paljon näiden vuosien aikana joutunut pohtimaan sitä, miksi haluan lapsen. Lapsettomuushoitojen loppupuolella päätarkoitukseksi alkoi nousta itse raskaus. Joskus totesinkin miehelleni, etten enää tiedä, haluanko lapsen vai haluanko vain tulla raskaaksi. Toive siitä, että kehoni toimisi kuten muiden naisten keho, nousi kaiken muun ylitse.

Olin aina kuvitellut, että elän elämäni aviopuolisona ja muutaman – ehkä jopa neljän tai viiden lapsen - äitinä. Aloitin perhe-elämän melko nuorena nykyisellä mittapuulla mitattuna. Mieheni oli vasta 23 ja minä 25, kun menimme naimisiin. Ja ennen kuin vuosi oli kulunut, olisimme halunneet perheeseemme vauvan. Minusta tuntuu jopa loukkaavalta, että tahattoman lapsettomuuden lisääntymisen syyksi yleistetään aina kohonnut lapsenhankkimis-ikä ja sen myötä alentunut mahdollisuus tulla raskaaksi.

Miehelleni lapsettomuus tai halu saada lapsi ei koskaan ole ollut niin polttava kuin minulle. Hän luottaa vahvasti siihen, että elämällä on tarkoitus, ja jokaisen elämässä toteutuu se, mikä hänelle on tarkoitettu. Vaikka itsekin näin haluan uskoa, en silti ole pystynyt olemaan kapinoimatta. En myöskään näe ristiriitaisena sitä, etteikö luontoa voisi auttaa. Tavallaan adoptiossakin on tästä kyse, luonnonvastaisesta tavasta saada perheeseen lapsi. Joskus mieleeni tuleekin ajatus siitä, olenko toiminut vastoin korkeimman tahtoa adoptoidessani. Ehkä minua ei ole äidiksi tarkoitettukaan, kun en ole niin äidillinen, kuin olen aina kuvitellut.

Lasten kautta olen kokenut tulleeni hyväksytymmäksi aikuisena kuin lapsettomana ollessani. En aivan hyväksytyksi kuitenkaan, enhän ole itse kyennyt synnyttämään lapsiani. En tiedä, kokisinko itse itseni aikuiseksi, jos olisin synnyttänyt lapsen. Usein minulla on tunne, että olen vielä itsekin lapsi tai nuori. Lapsen synnyttäminen ja raskaus olisivat saattaneet tuoda minulle sellaista varmuutta, jota minulta yhä puuttuu. Vaikka adoptoidun lapsen puolustaminen nostaakin minussa esiin samanlaisen naarasleijonan, jollaisena lapsiaan puolustava äiti kuvataan, jokin varmuusaspekti on jäänyt kehittymättä. Voi olla, ettei lapsen synnyttäminenkään olisi sitä tuonut.

Adoptoimalla minä en ole koskaan halunnut pelastaa maailmaa. Siksi ajatus hyvästä ihmisestä tuntuu kovin vieraalta. Minä olen halunnut itselleni lapsia ihan samasta syystä kuin kuka tahansa lasta toivova aikuinen. Mikä se syy lasten hankintaan on: onko kyseessä itsekkyys, biologinen tarve suvun jatkamiseen vai jokin muu? Minulle lapsi on se tärkein, ei se tapa, miten hänet olen saanut.

Joskus nuorena kuvittelin, että olen lapsirakas. Hain päiväkotiin töihin ja lastentarhanopettajakoulutukseen. En minä rakasta lapsia mitenkään yleisesti. Toki viihdyn nuorten kanssa työssäni, mutta ainakin jo tässä iässä pienet vieraat vahtimista vaativat lapset tuntuvat jopa vastenmielisiltä. En tiedä, onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka rakastaa kaikki lapsia – tai nuoria tai aikuisia. Jokin ihmisryhmä voi toki tuntua siltä, että viihtyy senikäisten seurassa parhaiten, mutta uskon, että rakastaa voi vain jotain pientä joukkoa.
Saadessani lapsen arvelin tuntevani itseni tarpeelliseksi ja pystyväni antamaan hoivaa ja antamaan ja saamaan rakkautta. Näin onkin käynyt. Ei tähän kaikkeen tarvita biologista lasta. Adoptiolasta voi rakastaa kuin omasynnyttämää, mutta adoptiolapselta ei pidä odottaa samanlaista vastarakkautta itselleen kuin itse lapselle antaa.

En voinut kuvitella elämääni kahdestaan puolisoni kanssa. Niin pitkälle en kuvitelmissani mennyt, että olisin toivonut lasta vanhuudenturvakseni, kuten siskoni, joka pitkään pysyi yksinäisenä. Ja sitten, kuin kohtalon ivana, kun hän lopulta löysi puolison ja sai lapsen, hän itse sairastui ja kuoli tytön jäädessä nelivuotiaaksi.

Lapset kuuluvat perheeseen ja elämään. Harva kai tulee miettineeksi, mitä elämä on lapsiperheenä ja millainen itse olisi vanhempana, ennen kuin lasta on. On vain jotenkin luonnollista ja itsestään selvää, että lapsia hankitaan.


Olen toisinaan miettinyt, minkä näköinen mieheni ja minun biologinen lapsi olisi. Olisiko hänellä isänsä suvusta vahvasti periytyvä ulkonäkö? Vai muistuttaisiko hän minua? Olisiko hän kuin meistä mieheni nuorena tekemä trikkikuva, jolla olisi isän kasvojen yläosa ja äidin alaosa tai toisinpäin? Mitkä olisivat hänen vahvuutensa – vai olisiko hän perinyt vanhemmiltaan näiden kaikki heikot puolet? Jos lapsia olisi viisi, varmasti monenlaisia piirteitä meistä molemmista tulisi esiin, ja varmaan paljon sellaisiakin, joita emme tunnistaisi.

Omista lapsistamme en niinkään löydä omia piirteitämme ulkonäössä, vaikka vieraat niitä usein tuntuvat löytävänkin. Mutta käyttäytymisen ja tapojen yhtäläisyyksiä on havaittavissa. Samoja ilmeitä, eleitä, äänensävyjä ei ole vaikea havaita. Adoptiolasten sanotaan muistuttavan vanhempiaan sitä enemmän, mitä kauemmin he elävät näitten kanssa. Mutta onko tämä tärkeää?

Ympäristötekijöillä on hyvin suuri merkitys lapsen kehityksessä, mutten koskaan ole pitänyt itseäni niin korvaamattomana, että haluaisin siirtää omat tapani ja jättää itsestäni geenejä tuleville sukupolville. Monillehan yksi syy adoptoimiseen etenkin vähän vanhempana on se, että haluaa itsestään jäävän tänne jotakin. Enemmänkin biologisen lapsen jääminen syntymättä jätti minuun uteliaisuuden siitä, millainen hän olisi ollut.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä