Meidän perheen elämässä on aika ennen siskojen tapaamista ja aika siskojen tapaamisen jälkeen.  Se tapaaminen tapahtui heinäkuisena lauantaina kahden jo aikuisen adoptiolapsemme syntymäkaupungissa. Tyttäremme oli viime syksynä päättänyt, että nyt on aika etsiä siskot, joita tiedettiin olevan kolme, ja joista tytär oli kertonut joitain yksittäisiä muistoja. Siskojen tiedettiin olevan paljon meidän lapsiamme vanhempia, ja palatessamme lasten kanssa syntymäkaupunkiin puolitoista vuotta heidän tulonsa jälkeen saimme kuulla, että yhdellä oli jo omakin perhe.

Etsintä tuotti nopeasti tuloksen, ja jo pari kuukautta ensimmäisestä siskoille lähetetystä viestistä olimme matkalla kohti näiden kotikaupunkia.

Lähtöaamuna jokaista meitä lähtijää jännitti omalla tavallaan. Minulla pyöri mielessä ilo siitä, että lapsemme haluavat tavata siskonsa ja ottaa meidät vanhemmat mukaan tapaamiseen. Mieleen nousivat myös ne monet odotuksen ja onnen muistot, joita tuossa kaupungissa olimme kaksikymmentä vuotta aiemmin saaneet kokea adoptoidessamme lapsemme. Toisaalta mielessä kävi myös pelko siitä, miten siskot suhtautuvat meihin: edustammeko heille sitä viranomaistahoa, jota on riistänyt heiltä pikku sisarukset, ja kuinka he pystyvät kätkemään nämä mahdolliset negatiiviset tunteensa niin, etteivät ne näy kohtaamisessamme. Sen sijaan vähemmän mielessäni pelkäsin sitä, menetänkö lapseni näille siskoille. Tyttären kanssa oli puhuttu siitä, miten eri asia niin hänelle kuin minullekin on se, että elossa ovat nimenomaan siskot, eivät äiti ja isä, ja miten luonnollista olikaan, että heille etsittiin vanhempien kuoltua uusi perhe. Mielessäni peilaan tätä kohtaamista siihen joskus ehkä edessä olevaan kohtaamiseen, kun näemme kuopuksen äidin. Voin kuvitella, miten erilaiset tunteet mielessäni silloin pyörivät.

Pelkoni siskojen negatiivisista tunteista osoittautui heti kohtaamisen alusta alkaen vääräksi: vanhin sisko – ensin halattuaan omat pikku siskonsa ja veljensä, meidän lapsemme – etsi käsiinsä minut, sisarustensa äidin, ja tervehti minua lämpimästi halaten, kuten tekivät hänen jälkeensä muutkin sisarukset ja heidän perheensä. Paikalliseen tapaan meille vanhemmillekin oli ostettu lahjat, ja me saimme kaikin tavoin kokea olevamme yhtä – tai ainakin lähes yhtä - tärkeitä vieraita kuin kauan kadoksissa olleet pikku sisaret.

Poikamme, joka alussa suhtautui sisaruksiinsa lähinnä samalla uteliaisuudella kuin keihin tahansa vieraisiin ihmisiin, alkoi vähitellen sulaa sisarten suukkojen, halausten ja ihailun vaikutuksesta. Itse tyttösakissa kasvaneena voin vain kuvitella, mitä näille siskoille ainoa veli saattoi merkitä. Perheen nuorin, isän lemmikki.  Ja aikansa kotipihaa katselleessaan ja siskoja kuunnelleessaan hänelle tuli mieleen jokin itsenäinen kaunis muisto varhaislapsuudesta, joka on toistunut hänen unissaan, mutta jota hän ei ole osannut sijoittaa mihinkään.

Tyttäremme osalta saimme vahvistusta sille käsityksellemme, miten hän oli reipas selviytyjä jo vanhempiensa vielä eläessä. Siskoilla ei ollut erityistä huolta hänestä, mutta ikävä oli ollut sitäkin kovempi. Ja tytär itse sai aimo annoksen rakennusaineita identiteetilleen saadessaan vastauksia kysymyksiinsä sukulaisten ulkonäöstä ja luonteenpiirteistä. Mielessäni kiitin järkevyyttämme, että pyrimme säilyttämään tyttären ensimmäisen kielen ja että olimme säilyttäneet kaikkien lastemme yhtenä nimenä heidän alkuperäisen nimensä.

Siskoille vierailu oli varmasti vielä merkityksellisempi kuin meille muille. He muistavat ajan, jolloin pikku sisko ja veli syntyivät, he muistavat ajan, jolloin elettiin kotona ehjänä perheenä, he muistavat ajan, jolloin äiti kuoli ja nuorimmat lapset jouduttiin sijoittamaan lastenkotiin. He muistavat ajan, jolloin he kävivät katsomassa isän kanssa sisaruksia lastenkodissa. He muistavat ajan, jolloin isä käski huolehtia pikku sisaruksista. He muistavat ajan, jolloin isä kuoli ja pikku sisarukset eivät enää olleet lastenkodissa ja kukaan ei kertonut, minne pikkuiset on viety.

Kaikki nämä kaksikymmentä vuotta siskot ovat kaivanneet pikkuisia sisaruksiaan, olleet heistä huolissaan, ikävöineet. Pienenä lohdutuksena he ovat saaneet sisaruksistaan lastenkodin henkilökunnalta epämääräistä tietoa maista, joihin lapset on voitu sijoittaa, ja albumiinsa pari kuvaa lasten nykyisestä perheestä. Näiden kuvien avulla he sitten oman maansa Kadonneen jäljillä -ohjelman kautta yrittivät etsiä sisaruksiaan. Onnistumatta. ”Sitten käännyimme Jumalan puoleen, ja onnistuimme!” siskot riemuitsivat.

Nyt ovet on avattu, yhteydet solmittu, ja Facebookissa käydään ahkerasti keskustelua, joissa jo suunnitellaan seuraavaa tapaamista. Myös uuden ”äidin” ja ”isän” kanssa.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä