Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit aina tiennyt, että sinulla on kolme siskoa, joiden kanssa olet elänyt varhaisimmat vuotesi ja jotka olisivat aina kuuluneet puheen tasolla elämääsi, mutta joista et muistaisi kuin joitain pieniä hajanaisia asioita? Olisit kuullut kauan sitten yhden siskosi perustaneen perheen ja saaneen vauvan, joka olisi sinua muutaman vuoden nuorempi, mutta sitten vuosiin et olisi kuullut mitään. Tai et olisi oikeastaan kovasti halunnutkaan tietää. Kunnes sitten eräänä päivänä, kun olisit itse jo aikuinen, naimisissa ja suunnittelemassa omaa elämääsi, kokisit, että nyt on aika etsiä nuo siskot – ja he löytyisivät?

Meillä on nyt tällainen tilanne. Vanhin lapsemme on aina sanonut, että hän haluaa joskus etsiä siskonsa, mutta ei vielä. Hänen biologinen veljensä on ollut vanhempien kuollessa niin pieni, että ei muista siskoistaan ilmeisesti mitään eikä ole ollut kiinnostunut heidän etsimisestään.

Sitten viime syksynä tyttäremme ilmoitti, että nyt hän haluaa löytää siskot. ”Äiti, kun sinä olet niin paljon työsi kautta yhteydessä Pelastakaa Lapsiin, kysy sieltä, miten pitäisi toimia.” Ja minähän kysyin.  Tätä hetkeä olimme kauan odottaneet mielessämme mieheni kanssa. Aikoinaan siskoista kuullessamme kyselimme, voisimmeko adoptoida heidätkin, mutta meille kerrottiin, että siskot olivat jo niin vanhoja, että heitä ei voi adoptoida. Mutta olemme kaikkina näinä vuosina pohtineet yhdessä siskojen elämää ja kuulumisia, ja he ovat olleet osa arkeamme.

Tyttären viesti Pelastakaa Lapsille tuotti sitten aikanaan tuloksen: yhdestä siskosta on löytynyt tietoa ja tytär kutsuttiin kuulemaan tarkemmin. Hän ilmoitti heti, että haluaa minut, äitinsä, mukaan. Olin aivan otettu. Minulle tyttären pyyntö oli merkki siitä, miten läheiseksi ja tärkeäksi hän kokee minut, adoptioäitinsä. Kiitinkin tytärtä tästä luottamuksen osoituksesta, mitä en kokenut itsestään selvyytenä. Monet haluavat tehdä tuon matkan yksin, ilman adoptiovanhempia, ja olihan tyttärellä nyt oma aviomies, jonka kanssa hän olisi saattanut haluta jakaa tämän kokemuksen.

Odottaessamme tuon merkittävän päivän lähestymistä me koko perhe elimme jännityksen vallassa ja yritimme valmistautua kohtaamaan mitä tahansa. Etäämmältä seurannut velipoikakin alkoi osoittaa selkeää kiinnostustaan asiaa kohtaan, kuten pikkuvelikin, jota asia ei omakohtaisesti koskenut.

Saavuimme Tiukulataloon lähes samanaikaisesti kumpikin omilta tahoiltamme. Sosiaalityöntekijän ja kohdemaavastaavan saavuttua paikalle asetuimme istumaan vieri viereen sohvalle.  Pieni jännittynyt ilme paistoi varmaan meidän molempien kasvoilta, kun odotimme, mitä tietoja siskosta saamme. Tiedot olivat melko vähäisiä, mutta tärkein saatiin pian kuulla: sisko on elossa, kuten se lapsikin, jonka olimme kuulleet hänelle syntyneen noin 18 vuotta aiemmin. Kysymysmerkiksi kuitenkin jäivät muut siskot: mitä heille kuuluu, ovatko he elossa, ovatko työkuntoisia, onko heillä perhettä. Tytärtä neuvottiin kirjoittamaan kirje siskolle, jonka heti tunnistimme sisarussarjan vanhimmaksi.

Kävimme vielä purkamassa tyttären kanssa kahvilassa tuntojamme ennen kuin minun piti jatkaa vetämään illalla toimistollani kokoontunutta adoptiovanhempien ryhmää. Tytär vaikutti varsin onnelliselta ja hymy oli tavallistakin herkemmässä. Into saada kontakti siskoon ja kuulla tosistakin siskoista kihelmöi mielessä. Tytär kertoi, että eniten häntä kiinnosti tietää, miltä siskot näyttäisivät, oliko heissä hänen ja veljen piirteitä.

Ajomatkalla päässäni pyöri monenlaisia ajatuksia: mikä on minun roolini, kenen äiti olen, kuka on lasteni äiti, onko minulla nyt uusia jo aikuistuneita lapsia. Yllätyksenä itselleni mieleeni nousi ajatus, että olen vastuussa näille siskoille lasteni kasvatuksesta: miten olen leiviskäni hoitanut, olenko ollut hyvä vai huono äiti.

Tyttäreni ilmoitti, että hän haluaa kirjoittaa kirjeen siskolle yhdessä minun kanssani. Sovimme, että hän tulee meille ensimmäisenä yhteisenä vapaailtanamme.

Kirjoitimme lyhyen kirjeen suomeksi: pieni esittely, yhteystietojen kysely sekä kysymys kahdesta muusta siskosta. Seuraavana päivänä se vietäisiin Pelastakaa Lasten postilaatikkoon ja jännitys jatkuisi.

Mutta sitten tulikin muutos suunnitelmiin. Olin kertonut tyttärelle, että hänen syntymämaassaan on oma sosiaalinen media, jota kautta voisi etsiä siskoja. Meille tutusta Facebookista heitä oli aika ajoin tuloksetta etsitty. Ja olihan tytär ehtinyt jo vilkaista tuosta toisestakin versiosta, mutta tuloksetta. Illan lopuksi tytär kirjautui syntymämaansa ”facebookiin” ja aloimme etsiä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt.

Tytär lähti kotiinsa, mutta pyysin lupaa vielä jäädä hänen seinälleen. Kirjoitin hakuun ensin lastemme syntymäkaupungin. Nyt tärppäsi. Sitten kirjoitin lastemme sukunimen. Löytyi kaksi. Avasin molemmat: etunimi täsmäsi keskimmäiseen siskoon, syntymävuosikin oli sinnepäin. Toinen oli nuoren pojan profiili – voisiko tämä olla vanhemman siskon lapsi? Katselin molempien kuvia. Ehkä?

Sitten lähdin selailemaan kavereita. Sukulaisten lista: ei tuttuja sukunimiä enempää. Katselin etunimiä ja kuvia. Mitä, olisiko tuossa tuttua? Etunimi täsmäsi. Avasin profiilin. Kaikki oli peitetty. Paitsi valokuvat. Ja niistä ei voinut erehtyä. Kuvissa oli ilmetty tyttäremme joitakin vuosia vanhempana.

Lähetin heti tekstarin tyttärelle: nyt löytyi! Jännitys kihelmöi kehossani, kun jatkoin etsimistä. Kolmatta siskoa ei näkynyt – sitä, josta olimme jo saaneet tiedon palvelunantajan kautta. Mutta kukas mies tuo on?  Eri sukunimi, mutta profiili niin erehdyttävästi poikamme, että jostain kuvista olisin voinut vannoa, että ovat hänestä. Eihän lapsillamme ole veljeä. Vai muistaako tyttäremme väärin? Miksi viranomaiset eivät kertoneet, kun kertoivat siskoista? Miksi sukunimi on eri?

Kopioin kuvat ja lähetin pojallemme, joka myönsi yhdennäköisyyden ja kertoi, että ensin hän ihmetteli, miksi äiti lähettää hänelle tyttäremme kuvia. Samanaikaisesti tytär oli ehtinyt kotiin ja avannut tietokoneen. Hänkin oli varma, että nyt löytyivät siskot.

Kirje vaihtuikin sitten viestiin, johon vastausta ei tarvinnut odottaa. Taisi kulua kymmenisen minuuttia siitä, kun tytär lähetti viestinsä yhdelle siskolle, kun kaikki kolme siskoa – sekin, jota emme olleet itse löytäneet – olivat jo pyytäneet hänet kaverikseen.  Sen jälkeen keskustelu on ollut vilkasta, on oltu Skypessä ja saatu tulkin välityksellä vahvistusta tyttäremme muistoille ja on selvinnyt monia asioita lastemme menneisyydestä. Edesmenneen isänkin valokuva on nähty. Ja se poikamme kaksoisolentokin varmistui sukulaiseksi: samalla paikkakunnalla asuva serkku.

Pian kaveripyyntöjä sateli lisää: löytämäni nuori mies, joka oli kuin olikin vanhemman siskon poika, toisen tyttären kymmenvuotias lapsi, joka ilahtuneena tädin ja enon löytymisestä aika ajoin kyselee tädin kuulumisia sekä yhden tyttären puoliso, jonka seinältä löytyi valokuva meidän perheestämme. Kuva oli todennäköisesti kuvattu lastenkodin seinällä olevasta valokuvasta. Olimme lähettäneet tuon kuvan viranomaisille seurantakirjeessä pian lasten tultua.

Tytär, poika, mieheni ja minä sekä vävypoikamme odotamme kaikki innokkaina tämän viikon lauantaita. Silloin tapaamme siskot ja heidän perheensä ihan ilmielävinä. Siskojen harras toive on toteutunut: pikku sisarukset ovat löytyneet. Enää ei tarvitse lähettää uudestaan kuvia paikalliseen Kadonneen jäljillä  -tv-ohjelmaan. Meille käynti merkitsee ympyrän sulkeutumista, puuttuneen palasen löytymistä kahden vanhemman lapsemme elämään, perheen saamista ehjäksi tältä osin.

Vain kuopuksemme menneisyys jää edelleen hämärän peittoon. Sen aika ei ole vielä kuopuksen mielestä.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä