Meillä kaikilla on omat surumme. Suruja tai niiden suuruutta ei voi verrata. Tällaisia ajatuksia syntyi mielessäni katsoessani Lapsettomien Yhdistys Simpukka ry:n monologia Haalea viiva ja ennen kaikkea seuratessani sen jälkeen käytyä keskustelua.

Marjo Lankisen kirjoittama ja näyttelemä sekä Mika Kiviniemen ohjaama ja dramatisoima monologi lapsettomuudesta ei itsessään ollut noiden ajatusteni taustalla. Monologi nimittäin kertoo varsin yleispätevästi taiteen keinoin lapsettomuuden kokeneiden tunteista ja kokemuksista, joita Lankinen oli koonnut muualtakin kuin omasta elämästään. Monessa kohdin pystyin palamaan mielessäni niihin kipeisiin tunteisiin, joita Lankisen esittämä Kristiina Haaleassa viivassa toi esiin.

Sen sijaan ajatukseni herätti vanhempi nainen, joka käytti varsin vienolla äänellä puheenvuoron kertoen, ettei lapsettomuuden suru ole mitään sen surun rinnalla, mikä hänellä on, kun on menettänyt lapsensa.

Lapsensa menettäneen naisen suru oli suuri, niin suuri, että hänen täytyi tulla kertomaan se Lapsettomien lauantain juhlaan. Lapsensa menettäneen surun suuruutta ja laatua ei pysty ymmärtämään eikä sanoin voi kuvailla sitä, miltä tuntuu äidistä, jonka lapsi kuolee. Sen pystyy ymmärtämään vain toinen äiti, joka on menettänyt lapsensa. Uskon, että tuon pakahduttavan surun lisäksi tunteisiin sekoittuu vihaa, syyllisyyttä, ahdistusta, voimattomuutta, ehkä häpeää ja pelkoakin. Ja varmasti monia muita tunteita.

Äiti, jonka lapsi on kuollut, suree sitä, mikä on ollut olemassa, sitä, jonka kanssa on voinut jakaa osan elämästään. Hän suree niitä menetettyjä unelmia, joita hän on lapseensa ladannut, hän suree sitä, että elämän järjestys on kääntynyt väärin päin: lapset ovat tulevaisuus ja toivo, heidän kuuluu jäädä vanhempiensa jälkeen. Heillä on elämä aina vasta alussa vanhempiensa elämään verrattuna. Heillä piti olla vielä monta vuotta jäljellä.

Lapsettoman suru on usein abstraktia. Sen vuoksi sellaisten, jotka eivät ole sitä itse kokeneet, on vaikea ymmärtää, mistä siinä on kysymys. Se on luopumista menetetystä unelmasta, se on häpeää, huonommuuden kokemista, kokemista itsensä vialliseksi tai vajaaksi, kykenemättömäksi saada aikaan sitä, mikä on elämän perustehtävä, monille itsestäänselvyys. Se voi olla joillekin ensimmäinen kerta tajuta, että elämä ei ole omassa hallinnassa. Tahaton lapsettomuus on asia, joka mullistaa koko elämän tavalla, jota ei kenellekään toivoisi.

Lapsettomuuden kokemus jättää jälkensä ihmiseen lopuksi elämää. Vaikka kipeimmät vaiheet yleensä menevät ohitse muutamassa vuodessa, mieleen jää siitä pysyvä jälki, joka monilla aktivoituu uusissa elämäntilanteissa. Näin siitäkin huolimatta, että lapseton saisi myöhemmin biologisen lapsen tai esimerkiksi adoptiolapsen.

Monologi päättyi toisin kuin niin monet lapsettomuudesta kertovat tarinat. Vaikka näyttelijä itse oli saanut myöhemmin lapsen, Haalean viivan Kristiinan lapsettomuushoidot eivät onnistuneet. Lopetus oli helpottava, vapauttava. Amerikkalaisen saippuaoopperan imelät onnelliset loput eivät toteudu tavallisessa elämässä kuin ani harvan kohdalla. Silti elämä on elämisen arvoista ja sillä on paljon annettavaa myös meille, jotka olemme jääneet lopullisesti biologisesti lapsettomiksi. Vaikka monologi kosketti ja sai monien silmät kostumaan, joukossa oli paljon myös meitä, joiden silmiin kyyneleet eivät enää nousseet – joillakin ehkä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, joillakin itkujen aika on jo kaukana takanapäin. Mutta kylmäksi tuskin kukaan jäi.

 

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä