Tuolla se nukkuu, minun kuopukseni. Hänellä on raskas viikkoa takanaan, ja siksi uni maittaa keskellä päivää. Odotin häntä eilen kotiin Vaasasta, jossa hän oli ollut ammatillisten oppilaitosten valtakunnallisessa SakuStars-kisassa. Sovimme, että poika jää ulos kaverinsa kanssa, mutta tulee kotiin iltayhdeksältä, kun aamulla on koulua ja lähes viikon ajan on nukkunut huonosti.

Enpä arvannut, mitä kaikkia syitä tuohon huonosti nukkumiseen oli ollut, kun lähemmäs kymmentä laitoin tekstarin, että taasko teit tämän, että myöhästyit sovitusta kotiintuloajasta…

Lopulta poika sitten saapuikin. Sovimme mieheni kanssa, että emme ala heti kuulustella ja olla vihaisia myöhästymisestä (joka nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus ja joka tällä kertaa erityisesti vaikutti varsin tahalliselta) vaan kerrankin kuuntelemme poikaa. Vastoin tapojaan nuori tulikin heti kertomaan innoissaan Vaasan kuulumiset. Vain sivulauseessa hän mainitsi, että saatiin muuten kultaa näytelmästä. Paljon tärkeämpääkin kerrottavaa oli. Ja poika aloitti, että pari tosi ikävää asiaa sattui reissun aikana. Asetuin kuuntelemaan ja mielessäni jo loin kauhukuvaa, miten nuoreni on riehunut, rikkonut tavaroita, juonut ja saanut varoituksen tai pahimmillaan erotetaan koulusta vähintään määräajaksi.

Ensimmäisen yön kotoa vapaaksi päässeet nuoret olivat nauttineet ja pääsääntöisesti valvoneet ihan vapaaehtoisesti. Kuuntelin pelonsekaisin tuntein, mitä sitten seurasi. Ei onneksi muuta. Poika jatkoi kertomistaan: toinen yö oli sitten mennyt naapurihuoneesta tulleiden ”pakolaisten” majoittamisessa ja heidän kanssaan seurustellessa. Poikani pari koulukaveria oli lähtenyt pois huoneestaan, kun siellä meno oli yltynyt melkoiseksi huumehörhöilyksi. Onneksi vieläkään mitään ihan kamalaa ei ollut sattunut omalle pojalle eikä muille, ehdin ajatella. Naapurihuoneen porukkaa odotti aamulla opettajan puhuttelu ja mahdolliset muut seuraamukset. Onneksi itse en ollut opettajana tuolla matkalla.

Kolmas yö olikin pojan mukaan pahin. Toisen naapurihuoneen pojat olivat päättäneet juhlia. Oli hankittu pari pulloa Finlandia-votkaa ja aloitettu juominen.  Muut pojat olivat täysi-ikäisiä ja tottuneempia alkoholin käyttäjiä, mutta mukana oli myös yksi alaikäinen, vain kerran pari aiemmin alkoholia vähän maistanut. Poikani kavereineen ei ollut tässä juhlijaporukassa, mutta käytävällä kulkiessaan tapasi juhlijoita. Yksi porukan vanhimmista, poikani kaveri – olkoonpa nyt nimeltään vaikka Pekka – oli kertonut, että he menevät ravintolaan, mutta alaikäinen – Matti – jää huoneeseen. Kaveri pyysi poikaani aika ajoin tarkistamaan tilannetta, sillä Matti oli juonut aika paljon. Itse hän oli juuri käynyt siellä ja ehdotti, että jos vaikka parinkymmenen minuutin päästä kuopus piipahtaisi vilkaisemassa. Sitten hän kuitenkin epäröi ja kehotti menemään heti.

Kuopus astui huoneeseen pahaa aavistamatta. Jo heti oven läpi kuului, kuinka Matti oksensi. Ja oven takana odotti kamala näky: lattia oli oksennuksen peitossa, kuten Mattikin, joka lojui sängyllään. Kuopus pääsi huoneeseen kuivin jaloin ja haki roskiksin Matille, että tämä voisi jatkaa oksentamistaan sinne.  Sitten poikani otti pyyheliinan suojakseen ja auttoi Mattia pysymään puoli-istuvassa asennossa omaa kehoaan vasten. Kävi ilmi, että Matti oli nopeaan tahtiin juonut yksin puoli pulloa raakaa votkaa.

Hetken kulutta Matti kierähti selälleen lattialle. Kuopus tajusi, että tuossa asennossa oksentaminen voi olla kohtalokasta. Niinpä hän haki pyyheliinan, jonka avulla sai itseään likaamatta Matin käännettyä kylkiasentoon. Hädissään hän soitti parhaalle kaverilleen viereiseen huoneeseen ja pyysi tätä hakemaan Pekan apuun. Lopulta Pekka tuli ja totesi, että nyt tarvitaan opettajan apua ja lähti etsimään tätä. Kaiken tämän runsaan puolen tunnin ajan nuori aikuistumisen ensi askeleita ottava poikani istui puolitutun omaa vanhemmistaan irtiottoa tekevän kaverin vuoteen reunalla oksennuksen hajuisessa huoneessa peläten, miten onnistuu ehkäisemään tämän tukehtumisen oksennukseen ja pitämään tämän hengissä opettajan tuloon asti. Voin vain kuvitella niitä kaikkia tuntoja ja tunteita, joita poikani tuossa hetkessä kävi mielessään läpi. Ainakaan uni ei enää loppuyönä tullut silmään, ja seuraavana iltapäivänä videokuvauksen kilpailu jäi välistä, kun poika lopulta sai unen päästä kiinni.

Voin myös kuvitella niitä tunteita, joita tuolla toisella pojalla oli seuraavana aamuna, kun opettaja oli hänen kanssaan keskustellut ja kun hän selvästi häpeillen kohtasi poikani ja kiitteli tätä yöllisestä tuesta.

Kuultuani pojan kokemuksen en voinut kuin ihailla häntä upeasta käytöksestä ja ihmetellä, mistä hän on saanut kykynsä ja ennen kaikkea halunsa auttaa apua tarvitsevia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän on pysähtynyt auttamaan toisia. Ainakin parina iltana hän on ollut tilaamassa ambulanssia tai taksia tukea tarvinneelle ja poiminut rikkoontuneita silmälaseja ja ojentanut nenäliinaa veristen haavojen puhdistukseen.

Taas sain opetuksen siitä, kuinka omien lasten hienot piirteet ja upea käytös voi jäädä vanhemmalta piiloon, kun katselee lapsensa käytöstä liian läheltä. Huomaa vain ikävät asiat, sen kuinka lapsi myöhästyy, kuinka hän ei muista ilmoittaa viipymisestään, kuinka häneltä jää läksyt hoitamatta ja vaatteet ympäri lattiaa. Tarvitaan hetkiä, jotka pysähdyttävät. Tarvitaan opettajia, jotka kehuvat. Tarvitaan sen suhteuttamista, mikä oikeasti on elämässä tärkeää. Tarvitaan lapsen näkemistä omana itsenään.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä