Yksi parhaista päätöksistä elämässäni on alanvaihdos muutama vuosi sitten. Minulla on takanani pitkä työura yläkoulun opettajana. Suurimman osan siitä tein samassa koulussa. Vuosien kuluessa työ alkoi puuduttaa ja tuntui, että työelämällä ei olisi enää paljoa annettavaa. Työvuosia oli vielä edessä, mutta katse oli jo eläkevuosissa ja tunsin itseni vanhaksi. Vuosia oli kuitenkin paljon jäljellä eläkeikään.

Koin, että teen väärin myös oppilaitani kohtaan, kun työ ei innostanut minua enkä pystynyt välittämään heille sitä intohimoa oppiaineeseeni, jota olisin halunnut välittää. Toki tein työni niin hyvin kuin pystyin, ja monia hyviä hetkiä nuorten oppilaideni kanssa sain kokea. Yksi parhaista oli, kun yhdeksännen luokan lopettanut tyttö toi yllättäen kukkia: ”Nämä ovat meiltä kolmelta sisarukselta. Olit meille kaikille tärkeä tuki, kun äitimme sairasti ja kuoli.”

Tärkeimmäksi opettajan työssä koin sen, että olisin ihminen ihmiselle. Äidinkielen opettajan työ oli varsin vaihtelevaa ja monet oppitunnit olivat hauskoja, antoisia ja haasteellisia. Joskus sain oppilaan kirjoitelmasta lukea hyvinkin henkilökohtaisia asioita, joissa nuori halusi uskoutua minulle. Useimmiten kuitenkin aineidenkorjaustyö oli puuduttavaa samojen kielivirheiden korjaamista vuodesta toiseen – ja vaikka nautinkin kielestä ja kielenhuollosta, kyllästyin. Yläkoulun opettajan työ ei antanut minulle sillä hetkellä riittävästi eikä oikeanlaista haastetta. Kiinnostukseni kohteet olivat muualla, minkä tajusin vaihdettuani alaa.

Vuosien ajan olin seurannut vierestä miestäni, joka aina on pitänyt työstään ja mennyt työpaikalle mielellään. Nyt uranvaihdoksen jälkeen olenkin monesti hänelle huokailut, voiko työelämä todella antaa ihmiselle jotain, eikö olekaan niin, että maanantaiaamuun on kurja herätä, kuten usein koulussa ollessani.

Yksi etappi kohti uutta uraa oli Adoptioperheet ry:n perustaminen. Siinä sain tehdä työtä, joka kiinnosti. Yhdistyksen perustaminen sai alkunsa omasta perhetilanteestani ja johdatti minut sellaisten kysymysten ääreen, jotka oikeasti saivat minut innostumaan. Adoptioperheet ry:ssä toimiminen oli sitten ponnahduslautana kokonaan uudelle, tämänhetkiselle elämälleni.

Yrittäjänä toimeentuloni ei ole ollenkaan turvattu. Myöhään keväällä en vielä tiedä, onko syksyllä yhtään työkeikkaa. Silti on uskallettava tehdä päätöksiä, ottaa riskejä. Onneksi minulla ei ole paljoa pelissä taloudellisesti, mutta henkisesti sitäkin enemmän. Olen joutunut opettelemaan elämistä päivä kerrallaan ja elämään koko ajan epävarmuudessa. Vaikka se on hyvin raskasta, se on myös opettanut paljon. Enhän koskaan voi hallita elämää täysin ja tietää, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Nyt olen onnellinen. Nyt elän ja koen olevani jälleen elämässä kiinni ja intoa täynnä. Rakastan työtäni ja sillä on vielä paljon annettavaa minulle.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä