Kirjoitan blogissani usein perheemme onnistumisen kokemuksia. Perheen arki – kuten kaikki vanhemmat tietävät – ei todellakaan ole yhtä päivänpaistetta. Ei siis meilläkään – todellakaan – mikä ei liene kenellekään yllätys. Olen joskus miettinyt, että jos joku ei olisi ehtinyt ennen minua keksiä blogia Huono äiti, minä olisin voinut hyvin ottaa tuon nimimerkin itselleni.

Kolmessa rikkinäisestä taustasta tulevassa lapsessa on riittänyt hyvin monenlaista haastetta, ja kun me itsekin olemme keskeneräiset ja epätäydelliset vanhemmat, elämämme on ollut joskus hyvinkin tiukoilla.

Perheemme arjen ja erityisesti sen ajan, kun kaikki kolme lastamme asuivat vielä kotona, voisin rinnastaa kääntäen siihen, mitä opettajat usein sanovat vanhemmille: silloin kun kaikki koulussa menee hyvin, mitään ei kuulu. Voisin siis sanoa: silloin, kun kaikki menee huonosti tai mitään erityisiä onnistumisia ei ole tullut, ei ole mitään kirjoitettavaa.

Miksi sitten en kirjoita epäonnistumisistamme ja huonoista päivistä? Ensinnäkään en katso oikeudekseni nostaa lapsistamme tai puolisostani esiin asioita, joissa he ovat toimineet ikävällä tavalla. Omista epäonnistumisistani voisin hyvinkin kirjoittaa, mutta mitä se kannattaisi? Tässä kohdassa joudun miettimään, miksi ylipäätään pidän blogia.

Blogillani toivoisin voivani kannustaa normaalia tai joskus hyvinkin vaikeaa arkea lapsensa kanssa eläviä vanhempia, jotta he näkisivät, että kasvattaminen ja yrittäminen kannattaa ja tuottaa tulosta, vaikka seuraukset eivät näy heti vaan joskus vasta monen vuoden päästä. Omat lapseni ovat jo aikuisia, ja minulla on jo jonkin verran perspektiiviä nähdä työmme tuloksia niin hyvässä kuin pahassa. Tosin vasta siinä vaiheessa, kun on lapsenlapsia tai kun hekin ovat jo isoja, voi lopullisesti nähdä työnsä tulokset, kuten sanotaan.

Oman koulutukseni ja työkokemukseni kautta olen saanut hyvin paljon oppia ja käytännön kokemusta kasvattamisesta. Vaikka haasteelliset tilanteet niin koulussa kuin kotonakin menevät nopeasti ohi ja reagointi tulee useimmiten ns. selkäytimestä, reflektoin jälkikäteen toimintaani ja pyrin löytämään virheeni. Ja kun asian on tiedostanut, seuraavalla kerralla on eväät toimia paremmin. Joskus se onnistuu. Näistä hyvin menneistä kokemuksistani haluan kertoa myös muille siinä toivossa, että toisten ei tarvitse tehdä samaa virhettä, minkä minä itse tein vastaavassa tilanteessa. Uskon, että ainoa keino muuttaa omia tapojaan ja menettelyjään on tiedostaa toimintansa ja saada uusia toimintamalleja vanhojen tilalle. Sitä paitsi olen aina ajatellut ”kynä kädessä”. Kirjoittamalla pystyn parhaiten jäsentämään ajatuksiani ja havainnoimaan omaa toimintaani.

Kun suosittuja kasvatusalan oppaita julkaisseen ruotsalaisen Anna Wahlgrenin tytär teki äidistään paljastuksen erittäin huonona kasvattajana, pohdimme mieheni kanssa, pitääkö itse olla täydellinen kasvattaja voidakseen opastaa muita. Tulimme siihen tulokseen, että täydellisen kasvattajan on vaikea ymmärtää tavallisten perheiden arkea. Ja että täydellistä kasvattajaa ei ole. Ehkä Anna Wahlgrenkin reflektoi tilanteita jälkikäteen ja ymmärsi, miten olisi pitänyt toimia, ja ehkä juuri näistä pohdinnoista hänen oppaansa syntyivät: oman syvällisen ja kipeän kokemuksen kautta. Toivottavasti Wahlgren pystyi itsekin muuttamaan käytöstään pohdintansa jälkeen. Vai olivatko tyttären räikeät paljastukset sittenkin pelkkä julkisuustemppu?

Blogeillani haluan herättää myös keskustelua. Toivon, että lukijat ottavat kantaa, kertovat siitä, miten he olisivat tilanteen ratkaisseet, mikä heillä on toiminut. Näin hyvät käytännöt leviäisivät ihmisten kesken ja myös minä saisin itsellenikin uusia apuvälineitä kuopuksemme ja joskus aikanaan lastenlastemme kanssa olemiseen.

Muutun helposti alavireiseksi, jos ajattelen vain ikäviä asioita tai epäonnistumisiani kasvattajana. Tämän vuoksi haluan nähdä kaiken pahan keskellä myös hyvää ja jakaa sitä iloksi myös muille.

 

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä