Minulla on aina ollut vankka mielipide työpaikkakiusaamisesta. Se on ehdottomasti väärin. Mutta luettuani monenlaisia tekstejä ja seurattuani ihmisten ajatusmaailmaa olen alkanut epäröidä kiusaamiseen liittyviä asioita: entä jos toinen ei (ainakaan aina) kiusaa tahallaan? Entä jos hän ei tiedosta kiusaavansa, entä jos kiusaajaksi ajateltu kokee itse toisen kiusaavan? Entä jos kyse on molemminpuolisesta vuorovaikutuksen ongelmasta, sosiaalisesta kyvyttömyydestä?

Vaikka meillä ihmisillä on vahva oikeassa olemisen tarve, on hyvä ajatella asioita myös toisen kannalta: mitä hän mahtaa ajatella toiminnastani, miten hän kokee tekemiseni ja sanomiseni, ymmärtääkö hän asiat samoin kuin minä. Vai onko hänen viitekehyksensä ihan erilainen ja saako hänen aiemmin kokemansa asiat ja tapahtumat hänet tulkitsemaan viestini väärin? Tai sanonko minä asiat niin, että niihin jää väärin tulkitsemisen vaara?  Yleensä avoimuus, rohkeus ottaa asiat puheeksi ja asioiden selvittäminen auttavat korjaamaan väärinymmärryksiä.

Uskon, että on olemassa myös tahallista ilkeyttä, tahallista kiusaamista, jonka takana voi olla eri syitä, kuten kateutta. Ei meidän ihmisten tarkoitusperät aina niin puhtaat ole kuin sinisilmäisesti ajatteleva uskoo.

On todettu, että jotkut ihmiset kohtaavat työpaikkakiusaamista yhä uudelleen. Toisaalta kiusaamisen voi joutua kokemaan joskus joku sellainenkin, joka ei ole sitä aiemmin kokenut. Niin tai näin, uskon, että yksi varma keino kiusaamista vastaan on se, että ihmiset oppisivat pitämään puolensa ja sanomaan selkeästi ja napakasti kuten työkaverini aikoinaan pomollemme: ”Minulle ei puhuta noin.” Omista rajoista kiinni pitäminen ei ole ilkeyttä vaan itsesuojelua. Tämä taito on hyvä opettaa lapsillemmekin.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä