Tänä kesänä olen saanut astua uuteen rooliin. Minusta tuli anoppi. Leikki-ikäisenä adoptoitu tyttäreni meni viiden vuoden seurustelun jälkeen naimisiin.

On upeaa olla tässä elämänvaiheessa. Lapseni on kasvanut isoksi, ja minun tehtäväni hänen kasvattajanaan on päättynyt. Olen monesta asiasta hänen elämässään onnellinen: hän on selviytynyt hyvin lapsuudessaan kokemistaan vastoinkäymisistä, jaksanut käydä koulunsa loppuun ja enemmänkin, saanut hyvän ammatin ja kasvanut vastuuntuntoiseksi aikuiseksi.

Kun sain tyttäreni alle 20 vuotta sitten, en osannut edes aavistaa, millaista elämämme tulee olemaan, millainen minä olen äitinä ja millaista on kasvattaa omaa lasta. Olin onnellinen, sinisilmäinen, toiveikas. Adoptioneuvonnasta huolimatta en osannut ajatella edessä mahdollisesti olevia vaikeuksia.

Vaikka emme ole joutuneet kokemaan mitään todella vaikeaa ja mullistavaa, aina meillä ei ole ollut helppoa, aina ei ole ollut yhtä auvoista. Vanhemmuuteen liittyy aina omat kiemuransa, ja kyllä tytärkin osasi haastaa meitä vanhempia ja löytää heikot kohtamme. Ja kun perheessämme oli lisäksi vielä kaksi adoptoitua poikaa, tyttären kanssa yhtä aikaa tullut veli ja muutaman vuoden päästä saapunut pikkuinen, meidän vanhempien jaksaminen oli joskus hyvin koetuksella. Tilannetta ei suinkaan helpottanut perheessämme omaa huomiotaan vaatinut koira ja raskas työni murrosikäisten opettajana. Arki koetteli usein voimia, väsymys sai aikaan suuttumista, kiukkua ja jälkeenpäin harmittamaan jääneitä tunteenpurkauksia. Luonteelleni ja tavoilleni uskollisena halusin kuitenkin aina selvittää riidat ja anteeksikin on tullut lapsilta pyydettyä.

Oma pakopaikkani ja voimanlähteeni olivat toimiminen Adoptioperheet ry:ssä sekä – yllätys kyllä, perheeni ja lapseni. Se onni ja ilo, kun sain pitkän ajan odotuksen jälkeen lapset, kun sain nähdä heidän elämänilonsa, jakaa heidän onnistumisen kokemisensa ja elää heidän arkeaan, ovat antaneet uskoa tulevaan ja halun yrittää vaikeinakin hetkinä.

Lasten aikuistuessa on tullut aikaa pohtia menneisyyttä. Monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, joitain olisin voinut tehdä toisin, mutta suurin osa asioista vain tapahtui: en osannut, jaksanut, kyennyt, ymmärtänyt tehdä paremmin.

Kaikista virheistämme ja väärintekemisistämme huolimatta koen, että olemme mieheni kanssa onnistuneet riittävän hyvin lastemme kasvattajina: lapsemme kysyvät vielä aikuisinakin aina tarpeen tullen meiltä neuvoja, he tulevat mielellään kotiimme, he viihtyvät seurassamme. Kahdella vanhimmilla lapsellani on jo ammatti, he elävät omillaan, maksavat veroa. Ja toivon mukaan jossain vaiheessa kasvattavat uusia jäseniä suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kaikilla adoptioperheillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta saada kokea yhtä suurta onnistumisen kokemusta. Se, millaiset lähtökohdat lapsi saa elämälleen ja millainen persoonallisuus hänellä on sekä monet muut tekijät vaikuttavat siihen, miten lapsi kehittyy. Kaikille lapsille ei riitä normaalin hyvä tai edes erinomainen vanhempi. Toivon, että näidenkin lasten vanhemmat saavat kuitenkin kokea paljon hyviä hetkiä lapsensa kanssa ja pystyvät iloitsemaan niistä pienistäkin edistysaskelista, joita lapsen elämässä tapahtuu. Ja näkemään elämässään myös sellaisia ilon ja voiman lähteitä, jotka eivät ole sidoksissa lapseen tai vanhemmuuteen.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä