Yksi kouluvuosi on taas takana meidänkin perheessä. Tekisi mieleni sanoa, että kunnialla selvittiin. No, ehkä sanonkin. Toki olisi voinut mennä paremminkin, kuopus olisi voinut ottaa enemmän vastuuta opiskelustaan ja hoitaa ennen viimeistä iltaa loputkin tehtävät opettajille. Tehtävät olisi voinut tehdä myös paneutuneemmin eikä mennä siitä, mistä aita on matalin.

Loppukeväällä huokaisin kuopuksen isälle: ”Miltähän tuntuisi olla kolmen tunnollisen ja asioistaan itsenäisesti huolehtivan tytön äiti sen sijaan että lapsistamme kaksi on poikia, joille murrosiässä kaikki muu on ollut tärkeämpää kuin koulunkäynti?” Uskoaksemme olisimme päässeet huomattavasti vähemmällä patistelulla, huolehtimisella, kyselemisellä, koepäivien selville onkimisella ja yhteenotoilla. Opettajan kokemuksellani toki tiedän, etteivät kaikki tytöt ole tunnollisia ja on paljon poikia, joita koulu kiinnostaa.

Huolimatta siitä, että poikamme ei ole  tänä vuonna ollut kaikkien innokkaimpia tai ehkä kyvykkäimpiäkään ottamaan vastuuta asioistaan, hänelle kouluvuosi on kuitenkin ollut hieno kokemus: ensimmäinen vuosi vieraalla paikkakunnalla, uudessa koulussa, uusien kavereitten kanssa. Vaikka kotoa käsin tuntuu, että kouluasiat eivät ole kiinnostaneet riittävästi, jotta aikoinaan tulisi hyvä todistus ja aukeaisi mieluisa työpaikka, poika on saanut hienoja kokemuksia osallistuessaan koulun runsaaseen harrastustoimintaan. Siinä hän on saanut harjoitella vastuun ottamista, aikataulutusta, tiimityöskentelyä. Ja menestystäkin on tullut: Sakustar-kisassa kaksi hopeasijaa.

Jäljellä on vielä kaksi vuotta, ja me vanhemmat toivomme kovasti, että poika ottaisi samanlaisen vastuun opiskelustaan kuin noista koulun oheistoimista. Niin paljon helpommalla pääsisimme koko perhe. Mutta haluamme antaa nuoremme kehittyä omassa aikataulussaan. Meille tärkeintä ei ole se, kuinka monta ällää lapsemme saavat tai miten hienon tutkinnon he suorittavat. Meille tärkeintä ovat ne pienet etenemiset ja joskus huimatkin harppaukset, joita olemme heidän kehityksessään saaneet seurata. Meille tärkeintä on itse lapsi, sellaisena kuin hän on. Ja se, että on lapsi.

Ja sitä paitsi luotamme siihen, että ison veljen malli toteutuu kuopuksenkin osalta, että hänkin löytää elämässä paikkansa sekä kykenee aikanaan huolehtiman asiansa – tai pyytämään apua, jos ei itse osaa. Sekään ei ole itsestään selvää ihmisille, jotka ovat joutuneet selviämään varhaisissa vaiheissaan ilman riittävää turvaa.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä