Pieni puolitoistavuotias poika nukkuu lastenkodin isossa huoneessa yhdessä monen muun pienen pojan ja tytön kanssa. Kaikilla lapsilla on pinnasängyt, jotka on aseteltu selkeään järjestykseen ympäri huonetta. Huone haisee voimakkaan puhdistusaineen ja sideharsovaipoista läpi vuotaneen virtsan yhdistelmältä. Lastenhoitaja johtaa meidät hiljaa tulevan poikamme sängyn viereen. Vuoteessa nukkuu isokokoinen suurisilmäinen puolitoistavuotias poika. Meidän poikamme.

Toisessa muistikuvassani poika on päivähuoneessa. Potalla rivissä yhdessä monen muun lapsen kanssa. Lapset istuvat potalla pitkään. Joku yrittää nousta, mutta hoitaja komentaa hänet lujasti mutta lempeästi takaisin. Vasta kun aika täyttyy, lapset saavat nousta. Meidän poika ei nouse vielä itse vaan hänet nostetaan. Saan pojan syliini. Siihen hän imeytyy kuin lapsi, joka ei ole saanut koskaan olla riittävästi aikuisen sylissä. Ja siihen hän hakeutuu yhä uudelleen vuosien ajan myöhemminkin.

Muistikuvissani kävelytän juuri puolitoistavuotta täyttänyttä poikaamme ympäri lastenkodin päiväsalia ja kuuntelen, kuinka lastenhoitaja kertoo pienten lasten päiväohjelmaa. Päivän aikana saamme tietää myös lapsen taustasta, siitä, miksi hän on lastenkodissa ja mitä hänelle on sitä ennen tapahtunut.  Lapsella ei ole ketään, jonka luo hän voisi mennä lastenkodista. Asiaa on selvitetty, ja lupa adoptoimiseen on selvä.

Parin kuukauden kuluttua saamme tiedon, että nyt lapsen paperit ovat kunnossa ja pääsemme hakemaan häntä. Meidän poikaamme.

Käymme lastenkodissa. Poika juoksee meitä vastaan haparoivin askelin. Otan hänet syliin ja puen vaatteisiin, jotka olemme häntä varten tuoneet. Poika on hiljaa sylissäni. Ei hangoittele vastaan. Kannan pojan ulos autoon ja lähdemme pitkälle yhteiselle matkalle kohti kotia. Kohti elämää.

Kotona isot sisarukset odottavat poikaa innokkaasti isovanhempien kanssa. Lasken pojan keittiön pöydällä riisuakseni häneltä ulkovaatteet. Siinä hän suurin silmin ihmettelee ja seuraa kiinnostuneet sisarustensa touhuja. Poika hymyilee isonveljen pelleilylle. Juuri niin kuin veli oli toivonutkin. Sisaruus on sinetöity lopuksi ikää.

Isosisko pääsee työntämään poikaa rattaissa ulkona seuraavana aamuna. Ylpeä ja onnellinen kolmen lapsen isä tekee lastensa kanssa pitkän lenkin ja tuo katraansa kotiin lounaalle. Pieni menee päiväunille muun perheen jäädessä puuhailemaan arjen askareita. Vuosien elämä kolmilapsisena perheenä on alkanut.

Lapset kasvavat, menevät kouluun, harrastuksiin, valmistuvat ammattiin, aloittavat oman elämän. Ja ovat aina yhtä rakkaina ja tärkeinä minun ja mieheni elämässä tuoden siihen sen sisällön, jota olimme yhteiseltä elämältämme odottaneet vuosia aiemmin, kun päätimme perustaa perheen tietämättä, että meille oli valmistettu toisenlainen tie tulla vanhemmiksi.

Meidän lapsemme, meidän poikamme ja meidän tyttäremme.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä