Lapsellamme on aina ollut vaikeuksia saada itsensä ajoissa valmiiksi. Pienenä hänellä todettiin olevan taipumusta jumittua asioihin tai paikkoihin. Nyt, kun lapsi on jo lähenemässä täysi-ikäisyyttä, etenkin aamut alkoivat olla perheessämme vaikeita. Sitä mukaa, kun äiti patisti vieressä, nuoren tahti hidastui.  Ja molempien pinna kiristyi. Illat sujuivat yleensä vähän helpommin, ja niihin olikin aikojen saatossa keksitty erilaisia ratkaisuja.

Eräänä iltana taas mietin ratkaisua noihin rasittaviin aamuihin, ja keskustelimme asiasta nuoren kanssa. Hän oli sitä mieltä, että hän ehtisi lähteä ajoissa kouluun, jos häntä ei patistettaisi. Nuori halusi ottaa itse enemmän vastuuta omasta lähtemisestään.  Minua pelotti: nythän nuori myöhästyisi joka aamu bussista ja koulusta, jossa myöhästymisiä ei katsottaisi suopeasti. Tajusin, että en luota nuoreeni, mutta tämä oli oppimisen tulos: olin niin monesti nähnyt, ettei lähtö onnistuisi ilman tukeani. Tajusin myös, että kyse oli pitkälti omasta tunnollisuudestani: minulle olisi ollut kauhistus, jos itse olisin nuorena myöhästynyt koulusta. Mietin, mitä seuraisi, jos lapsi myöhästyisi. Kenen ongelmasta loppujen lopuksi olikaan kyse. Ehkä yksi kerta ei olisi kovin paha asia, ja päätin uskaltautua yrittämään. Voisinhan aina palata vanhaan malliin.

Yhteistuumin nuoren kanssa päädyimme ratkaisuun, että hän toimii omatoimisesti ja äiti on hiljaa. Kirjoitimme paperinpalalle aikataulut, johon mennessä nuori olisi syönyt aamupalan, käynyt pesulla, pukeutunut… Allekirjoitimme sopimuksen, jossa molemmat sitouduimme yrittämään uutta käytäntöä. Sovimme, että nuori ilmoittaa minulle, missä vaiheessa aamupuuhat ovat.

Ensimmäinen aamu sujui mukavasti ja lapsi oli ennätysajassa valmis. Seuraavakin alkoi hyvin. Peseytymiseen asti tiesin, missä mennään. Sitten nuori sulkeutui omaan huoneeseensa enkä tiennyt, missä vaiheessa valmistelut ovat. Huoneessa oli täysin hiljaista ja pinnani alkoi kiristyä: pelkäsin, että nuori olisi tietokoneella tai kännykällä netissä touhuamassa omiaan ajan kulumisen unohtaneena, kuten niin usein ennenkin. Lopulta kysyin, kyllä, nuori oli pukeutunut. Hän oli huolehtinut, kuten lupasikin, mutta harmistui, kun äiti alkoi kysellä. Minä taas olin tyytymätön siihen, että nuori ei pitänyt sopimustamme. Ja kun avaimetkin olivat jälleen hukassa jo kouluun tuli kiire, riita oli valmis.

Minua jäi harmittamaan, sillä paljon oli sujunut hienosti. Lähetin nuoren perään tekstiviestin. Kehuin hyvin menneitä asioita, mutta tapani mukaan lisäsin, että lapsella on oppimista vielä siinä, että huolehtisi itsensä ajoissa ihan valmiiksi. Tämä ei miellyttänyt nuorta ja tilanne vain vaikeutui. Yhtäkkiä tajusin kääntää tilanteen päinvastaiseksi. Pyysinkin nuorelta tukea omalle oppimiselleni: äiti tarvitsee vielä aikaa, että oppii luottamaan. Pyysin, että nuori ilmoittaisi minulle, kun on pukenut, niin minun ei tarvitsisi hermoilla. Muistutin, että tämä ilmoittaminen kuului myös sopimukseemme. Nuori suostui, äidin tähden.

Oppiminen on ollut sen jälkeen yllättävän helppoa. Vain pari yritystä ja erehdystä on tarvittu siihen, että nuori osaa laittaa itsensä ajoissa valmiiksi – ja että äiti on hiljaa. Pinnani ei kiristy, stressihormoni pysyy alempana pieniä jännityksen hetkiä lukuun ottamatta ja mikä parasta: riitoja ja huutamista on aamuissamme entistä vähemmän.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä