Taas on tekemäni joulukalenteri seinällä. Se on ollut siinä joka vuosi kahdeksantoista vuoden ajan. Joka vuosi me vanhemmat olemme ostaneet siihen 24 pienen pientä lahjaa ja paketoineet ne lastemme nimillä varustettuihin paketteihin. Vuorotellen joulukuun aamuina kaikki kolme lastamme ryntäsivät silmät loistaen kalenterin luo ja avasivat oman pakettinsa. Milloin siellä oli tyttärelle hiuspompuloita, milloin pojille pieni auto tai makeinen.

Jo parina viime vuonna kalenteriin on kerätty tavaroita enää yhdelle, ainoana kotona enää asuvalle kuopuksellemme.  Vaikka kuopus on jo iso, paketit ovat odotettuja. Lahjojen miettiminen paketteihin on käynyt entistä vaikeammaksi. Nyt pitää keksiä 24 edullista ja pienikokoista lahjaa yhdelle ihmiselle. Mutta urakka on taas tältä vuodelta suoritettu ja kalenteri riippuu seinällä omalla paikallaan.

Muistan kuin eilisen päivän sen, kun ripustin kalenteri ensimmäistä kertaa seinälle.  Olimme lähdössä hakemaan pieniä sisaruksia kotiin. Oli joulukuun alku, ja kalenteri ehti valmistua juuri ajallaan. Sitten vain väsäsimme pienet paketit valmiiksi ja kiinnitimme kalenterin seinään odottamaan kahden hengen sijasta kokonaisen perheen paluuta.

Saavuimme kotiin 9. joulukuuta illalla. Suloiset lapsemme eivät malttaneet pitkän ajomatkan jälkeen heti mennä nukkumaan, vaan ensin piti tutustua uuteen kotiin. Silmät suurina lapset katselivat ympärilleen ja ihastelivat näkemäänsä. Erityisesti lelut kiinnostivat ja herättivät ihmetystä: ovatko nämä ihan oikeasti meidän. Jälkeenpäin tytär kertoi, että eniten ihastusta herätti kodin siisteys.

Sitä en tarkasti muista, avattiinko joulukalenterin ensimmäiset paketit heti illalla vai vasta aamulla. Mutta kovasti lapsia ihastutti ja ihmetytti, kun joka aamu tuli jommallekummalle paketti, ja etenkin, kun pakettitouhu huipentui jouluaattoiltana suoranaiseen pakettivuoreen. No, seuraavana aamuna sitten ihmetytti, mihin se lahjominen nyt loppui.

Kalenteri palvelee nyt jo yhdeksättätoista kertaa ja se on tullut kiinteäksi osaksi perheemme joulukoristelua.  Ehkä ensi jouluna siihen kiinnitetään kestopaketit, pienet kääröt, joita ei kukaan avaa. Ja niin saa sitten olla aina. Vai saakohan – eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joskus pienet varpaat tassuttelisivat kalenterin luo pyytäen: ”Mummi, avaa.”

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä