Istun kotona yksin. On aivan hiljaista. Näitä iltoja on viime vuosina tullut yhä enemmän elämääni. Tosin usein seuranani on mieheni, sillä hänkin on kotona viihtyvää sorttia.

Joskus, kun tytär tulee kotiin, hän yllättyy, miten hiljaista meillä on. No, hän tietenkin on nähnyt kotona asuessaan juuri ne vuodet, jolloin meillä oli viisi tai vähintään neljä henkeä pyörimässä ympäri taloa. Suurimman osan tyttären kotona asumisen ajasta meillä oli myös koira, iso kultainennoutaja, joka sekin vaati oman huomionsa.

Jos kuopus ei ole omissa menoissaan, hän on omassa huoneessa, kuten teinit yleensäkin. Joskus siellä on liuta kavereita, joskus taas musiikki soi täysillä, mutta toisinaan sieltäkään ei kuulu mitään.

Näinä yksinäisinä hiljaisina hetkinä tulee joskus mieleen se 11 vuoden aika, jolloin meillä ei vielä ollut lapsia.  Silloinkin oli hiljaista, mutta hyvin toisenlaista: elämä oli edessäpäin, mutta se tuntui kiitävän hurjaa vauhtia eteenpäin. Toiveet lapsen saamisesta elivät, mutta pelko siitä, että elämä karkaa alta pois eikä lasta tai lapsia tule, painoi toisinaan mieltä.

Nyt hiljaisuus on erilaista: se on rauhaa, se on lepoa 18 vuotta kestäneistä ruuhkavuosista. Se on hyvää mieltä siitä, että saimme lapset ja emmekä enää koskaan ole niin totaalisen yksinäisiä, kuin silloin nuorempana näytti. Aina on joku, jota odottaa kotiin.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä