Katselimme isänpäivänä videoita lastemme elämän alkuvaiheista kotona. Videota palauttivat elävästi mieleeni monet mukavat muistot: tyttären touhukkuuden ja reippauden, pojan puheliaisuuden ja iloisuuden, yhteiset tekemiset ja vierailut suvun luona. Sekä sen valtavan onnen ja rakkauden, jonka olen lasteni kautta saanut kokea.

Mieleen muistuivat myös lasten omatoimisuus ja katkerat itkut, jos itse ei selviytynyt asioista, joista viisi- ja kolmivuotiaan ei vielä kuuluisikaan selviytyä. Ilon aiheena nousi esiin lastemme kyky ottaa melko helposti vastana lohdutusta, mikä ei aina ole niin itsestään selvää itsekseen selviytymään oppineelle.

Väkisinkin video sai minut vertailemaan isompien lastemme alkuvaiheita nuorimmaisen tuloon, vaikka hänestä emme tällä kertaa videoita katselleetkaan.  Helpointa isompien lasten tulossa oli se, että he selvisivät jo monista käytännön asioista itsekseen, ja kun lapsia tuli kerralla kaksi, heistä oli toisilleen seuraa ja leikkikaveria. Toisaalta heille piti panna selkeästi alusta asti rajat ja luoda siten turvallisuutta. He myös sitoivat todella kovasti meidät pitkään kaksinoloon tottuneet vanhemmat. He tarvitsivat kovasti aikuisen turvaa, mikä tuntui epäluonnolliselta heidän ikäänsä nähden. Mutta luonnollisesta siihen nähden, mitä he olivat elämässään joutuneet kokemaan.

Kyllä runsaan puolentoista vuoden iässä myöhemmin tullut nuorimmaisemmekin sitoi etenkin minut. Siitä hetkestä, kun hänet ensi kertaa syliini sain, hän imeytyi siihen kokonaan ja pysyi siinä miltei konkreettisesti vuosikausia. Nuoremman lapsen tulo kuitenkin tuntui minusta itsestäni helpommalta: hän selvästi tarvitsi aikuista eikä yrittänyt kieltää tätä tarvetta. Tuntui luonnolliselta, että pieni lapsi sitoo ja tarvitsee.

Siinä missä isompana tulleiden lasten kanssa leikittiin, pelattiin ja opeteltiin sitä, kuka on lapsi ja kuka aikuinen, pienempänä tulleen kanssa harjoiteltiin hoitotaitoja, itsekseen syömistä, pukeutumista. Ikään kuuluvia asioita. Toki nuorimmaisemme tarvitsevuus on jatkunut paljon pitempään kuin muiden samanikäisten, ja vaikeuksia tuottaakin se, että lapsi haluaa samanlaista itsenäisyyttä kuin ikätoverinsa, muttei aina ole siihen vielä ihan valmis. Tämä vaatii meiltä aikuisilta tasapainottelua ja hienovaraista tilannetajua sekä jossain määrin myös rohkeutta ja keinoa auttaa lasta – ja itseämme - pettymysten sietämisessä.

Uskon, että jokainen lapsi on yksilö, ja enemmän kuin tuloiällä, merkitystä alkuvaiheisiin ja myöhempäänkin elämään on sillä, millaiset elämänkokemukset lapsella on ja millaiset valmiudet ja voimavarat vanhemmilla on kasvattajina. Vanhemmuudessa ratkaisevaa on vanhemman oma kiintymyssuhde, vanhemman sensitiivisyys ja joustavuus. Mutta ratkaisevimpana näkisin kuitenkin lapsen kokemukset ja henkilökohtaiset ominaisuudet.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä