Työnantaja, kohtele minua hyvin!

Kun lapsemme olivat pieniä, mieheni sanoi puolileikillään lomien jälkeen, että lähtee töihin lepäämään. Vaikka lapset olivat hänelle tärkeitä ja hän mielellään touhusi näiden kanssa, kotona olo lasten kanssa oli omalla laillaan raskasta. Sitä paitsi mieheni on aina viihtynyt työssään, ja työ on hänelle kuin harrastuksen jatke. Ei hän edelleenkään sen kummemmin odota lomia tai koe, että nyt olisi hyvä pitää pieni breikki töistä.

Minä sen sijaan olen toisenlainen. Viihdyn kotona, on siellä sitten lapsia tai ei. Keksin tekemistä, nautin kodin kauneudesta ja lämmöstä. Toki miehenikin keksii puuhaa kotona sekä talon että omien harrastustensa parissa. Mutta minä voisin olla kotona lähes aina. Ehkä yksi syy siihen on, että olen paljon eläessäni tehnyt etätyötä. Tai en virallisesti, mutta opettajan työpäivästä suuri osa on tapahtunut luokan ulkopuolella, ja silloin, kun koulussa ei vielä ollut yhteisen ison opettajanhuoneen lisäksi omaa työhuonetta, niin tuntien valmistelut, kirjoitelmien ja kokeiden korjaamiset, oppilaiden vanhemmille soittamiset ja muut tehtävät hoituivat kotoa käsin. Ja sitten aloin harrastaa – ensin vapaaehtoisena, lopulta palkallisena. Vuosia hoidin johtamani yhdistyksen työt kotoa käsin: toimitin lehden, kokosin infopaketit, liimailin postimerkit, soitin edunvalvontapuhelut, vastasin jäsenten kysymyksiin kotoa käsin. Yhdistyksellä ei ollut varaa toimitilaan, ja sitten kun oli, olivat tulleet tietokoneet ja sähköpostit, ja monet työt onnistuivat kotona. Ja nyt yrittäjänä on helppoa jatkaa samalla linjalla, jos ei ole välttämätöntä menoa asiakkaan luo tai toimistolleni.

Toinen syy siihen, miksi en ole kaivannut kotoa työpaikalle, on joskus ollut se, että työ itsessään tai työpaikan ilmapiiri ei ole ollut sellainen, että se olisi houkutellut lähtemään pois kotoa. Kun sitten löysin työn, jossa viihdyin, minulle maanantaiaamut tai lomien jälkeiset ajat eivät olleet vaikeita. Päinvastoin: yhdistystoiminta houkutti niin, että jatkoin töitä yömyöhään. Nautin, ja lopultakin ymmärsin, mitä mieheni tarkoitti, kun sanoi, että työ oli hänelle harrastus. Tästä ylettömästä työnteosta tietenkin seurasi väsyminen ja fyysinenkin sairastuminen. Jos ei ole hyväksi työ, jota ei koe omakseen tai jossa ihmissuhteissa, johtamisessa tai muualla on ongelmia, ei hyväksi ole sekään, että tekee liikaa työtä ja jää sen imuun tuntikausiksi. Kohtuus siis tässäkin.

Vaikka viihdynkin kotona, nautin työskentelystä ihmisten kanssa opettajana tai kouluttajana luokan edessä, vetämässä ryhmiä toimistollani, kuuntelemassa asiakasta, konsultoimassa. Tätä kaikkea saan tehdä yrittäjänä. Lopultakin minulla on siis työ, jonka koen omakseni. Mikroyrittäjänä olen kuitenkin koko ajan hyvin ohuen langan varassa, ja koko ajan onkin taloudellisia paineita siihen, pitääkö palata palkkatyöhön. Viime syksynä ojensin jo vähän pikkusormea palkkatyötä kohti: tein yrittäjän työni ohella osa-aikaisesti töitä myös verokortilla.

Kiikuttaessani verokortin työnantajalle ja allekirjoittaessani työsopimuksen koin myyneeni ison osan sieluani tuolle työnantajalle. Niin kauan kuin sopimus on voimassa, toivon, että työnantajani kohtelee sieluani hienovaraisesti, kuin kukkaa kämmenellä. Oikeudenmukaisesti, vaalien sitä hyvää, jota minä voin sille antaa. Muistaen, että työntekijöiden hyvä lopulta koituu sen omaksi parhaaksi.

Annan tämän työnantajan näyttää osaamisensa. Mutta yrittäjyydestä ja adoptioperheiden tukemisesta en luovu. Ja työnohjaajan koulutuksessa saamani opit aion panna käytäntöön ja auttaa myös muita niillä, missä ikinä toiminkaan.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä