Pienet peilit

Nyt, kun olen saanut seurata pienen ihmisen kehitystä syntymästä alkaen melko tiiviisti, ymmärrän jotain siitä John Locken ajattelutavasta, että pieni lapsi on kuin tyhjä taulu, johon kokemukset jättävät merkkinsä. Tai ehkä tarkemmin sanottuna ajattelen vähän siihen suuntaan, että noihin pieniin aivoihin jäävät muistijäljet siitä, miten me lähellä olevat aikuiset toimimme, mitä me sanomme, miten me sanomme.

Kerron esimerkin: Vävyni on kantanut kantorepussa poikaansa aivan pienestä vauvasta asti imuroidessaan taloa. Vauvan oli siinä hyvä nukkua, isän turvallisessa sylissä, pelottavan imurin huristessa lattialla. Lapselle imuroinnista tuli myönteinen kokemus, jota hän mielellään kaikkien aikuisten kanssa harrastaa. Heti, kun hän oppi liikkumaan, minut nähdessään hän käveli rikkaimurin luo, osoitti sitä ja sitten nosti kädet ylös kohti minua: Ota mummu syliin. Yhdessä sitten imuroimme aina ensimmäiseksi lattiat, kun poika tuli vierailulle. Tapa jatkuu edelleen, tosin hieman muuttuneena: enää mummun ei tarvitse nostaa syliin vaan lapsi imuroi itse ja siirtelee isältä opitun mallin mukaan tuolit pois tieltään. Ja kuullessaan sanan imuri hän löytää jopa isomummulan komerosta pölyimurin, ja itku tulee, jos hän ei saa alkaa sillä siivota.

Nyt myös ymmärrän viimetalvisen keskustelun siitä, että lapselle ei tarvitse huutaa. Katselen vierestä, kuinka tyttäreni rauhallisella äänellä määrätietoisesti kieltää runsaan vuoden ikäistä poikaansa koskemasta mummun kukkiin. Ja poika jättää kukat rauhaan. Mietin, missä tilanteessa niin kovin monessa perheessä huutaminen lapselle alkaa. Voitaisiinko se välttää, jos aina jatkettaisiin määrätietoista kieltämistä ja tarvittaessa lapsen hakemista pois kielletystä paikasta? Toki tiedän, että huudossa on kyse myös vanhemman omasta temperamentista; säikähtäessään toiset meistä huudahtavat tiedostamattaan. Ja huuto on myös tapa, joka nousee ”selkäytimestä”, kun järki ei ehdi mukaan - siinä missä tilanteesta pakeneminen vaikka mykkäkoulun tai hymyn muodossa.

Omat lapseni olivat tullessaan jo sen verran isompia, että heillä ei enää ollut sitä pienen vauvan ”tyhjää taulua”. Monet ihmiset ja kokemukset olivat muokanneet heitä, ja kyllä he osasivat omalla käytöksellään koetella meidän arjen pyörityksessä väsyneiden vanhempien hermoja. En minä silloin aina jaksanut nähdä noita kolme- ja viisivuotiasta lapsena, joka imee käytösmallinsa meistä vanhemmistaan. En osannut asetella sanojani, en äänenpainoani sitä silmälläpitäen, minkä mallin annan lapselleni. Tai miten se lastani voi satuttaa. Puolentoista vuoden ikäisenä tulleen lapseni kohdalla muistan joskus ajatelleeni, kuinka näin ihanalle pikkuiselle voisi joskus olla vihainen. No, pikkuinen kasvoi, minä pysyin omana itsenäni.

Lapsenlapsen seuraamisen myötä minä olen alkanut nähdä itseäni kasvattajana uudessa valossa – enkä läheskään aina pidä siitä, mitä näen. Ja eniten pelottaa, siirtyvätkö minun virheeni seuraaville sukupolville.

Onneksi lapsi imee paljon meistä myös hyvää tai vailla sen kummempaa merkitystä olevaa käytöstä. Itse emme tätä aina huomaa. Kaverini kertoi nähtyään tyttäreni, että kyllä tämän tunnisti minun lapsekseni, niin olivat samat äänenpainot ja sanavalinnat kuin minulla, vaikka ulkoisesti emme toisiamme muistutakaan.

Siitä, miten empatiakyky syntyy, en lapsenlasta havainnoituani ole ihan varma. Onko se toisilla ihmisillä jo syntymästä olevana piirteenä vai onko sekin opittua? Tiedetään, että empatiakykyä voi kehittää, ja tyttärenpoikani on saanut hyvän mallin lohdutuksesta vanhemmiltaan, kun hän on satuttanut itsensä tai on loukkaantunut jostain asiasta. Mutta niin kovin pienenä lapselle empatia kehittyy, että melkein tekisi mieleni uskoa, että se on ihmisille luontainen piirre. Toisaalta väitetään, että kaikilla varhaisessa vuorovaikutuksessaan häiriytyneillä ei olisi kykyä ottaa toisten tunteita huomioon. Ovatko elämän kolhut vieneet sen heiltä, vai eikö heillä ole ollut tilaisuutta edes oppia sitä? Siitä olen onnellinen, että minun lapsillani se on heidän vaikeista varhaislapsuuden kokemuksistaan huolimatta, ja ainakin tytär on kyennyt siirtämään sen omalle lapselleen. Siitä vielä yksi esimerkki: Lapsenlapseni kaatoi pienillä kivillä täytetyn koristekukkapurkin. Äiti kehotti häntä pyytämään mummulta anteeksi. Poika pyöritti päätään: ”En-en-en” ja onnistui heittämään pikku lapiollaan kumoon vielä toisenkin ruukun. Kerroin, että mummua itkettää nyt ja matkin vähän leikki-itkua. Lapsi tarkkaili ilmeitäni kummastuneena. Hetkenä päästä hän tuli luokseni ja halasi minua pitkään.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä