Isovanhemmuus on antanut minulle ihan uuden perspektiivin pienen lapsen elämään ja kehitykseen. Onnekseni olen saanut olla seuraamassa adoptiotyttäreni biologisen vauvan kehitystä hyvin läheltä ja päässyt sen myötä näkemään sellaiset elämänvaiheet lapsen elämässä, joita en omien lasteni kautta ole nähnyt.

Siinä ajassa, jonka lapseni ehtivät elää muualla, on tapahtunut äärettömän paljon heidän elämässään. Kuopuksemme oli vain runsaan puolentoista vuoden ikäinen hänet saadessamme, mutta vaikka olisimme saaneet hänet vain muutaman viikon ikäisenä, olisin menettänyt jo monta kokemusta ja vaihetta hänen elämästään. Ja hänen pienessä elämässään niillä vaiheilla on valtava merkitys koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa kannalta.

Lapsenlapsen kanssa sain nähdä, miten nopeasti pieni ihminen alkaa ottaa kontaktia, miten jo muutaman päivän ikäinen alkaa vastata aikuisen ilmeisiin ja opetella vuorovaikutuksen alkeita. Tyttäreni mies sai vauvan hymyilemään jo ennen kuin napanuoran tynkä oli irronnut.

Lapsenlapsen myötä ”vierastilanne-menetelmä” (lisätietoa esim. http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/uusinnumero;jsessionid=5E9E95EEEB48D010F0B774C58095472B?p_p_id=Article_WAR_DL6_Articleportlet&_Article_WAR_DL6_Articleportlet_viewType=viewArticle&_Article_WAR_DL6_Articleportlet_tunnus=duo94437) on paljastanut minulle todellisessa elämässä sen, millainen on turvallisesti kiinnittynyt vauva ja mitä vaille monet adoptiolapset ovat jääneet. Kun saimme lapsenlapsen yökylään noin 11 kuukauden iässä, hän luotti turvallisesti meihin isovanhempiinsa, leikki, söi, nukkui ja ruoansulatuskin toimi. Mutta kun vanhemmat seuraavana päivänä tulivat, lapsi alkoi heti hymyillä ja kiiruhti heidän syliinsä; siitä pienenpienestä ujouden häivästä, jota hän tuntee aina ensin meidät tavatessamme, ei ollut jälkeäkään. Puhumattakaan, että hän olisi alkanut itkeä, kuten usein ventovieraita nähdessään. Sen sijaan yhden yön eron jälkeen äidin silmiin näyttivät kohonneen onnen kyyneleet jälleennäkemisen riemusta.

Adoptiovanhemmille tuttua on se, että lapsi juoksee kenen tahansa syliin, hakee turvaa kenestä tahansa aikuisesta tai ei hae turvaa aikuisista ollenkaan. Oman tutun ja turvallisen aikuisen puute saa lapsen käyttäytymään tällä tavalla. Valitettavaa on se, miten vaikeaa on paikata jälkikäteen tätä turvattomuutta ja saada lapsi luottamaan omiin vanhempiinsa ja vähitellen myös muihin ihmisiin. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja kykyä turvautua muihinkin kuin itseensä selviytyäkseen elämän haasteista.

Tunnen kiintymyksen lapsenlapseeni ihan keholla asti: kaipaan tuota pikkuista syliini ja tunnen nytkin häntä ajatellessani käsivarsillani hänen kevyen painonsa niiltä hetkiltä, jolloin tuuditan häntä uneen. Tunnen hänen ihonsa lämmön kehoani vasten hänen nukkuessaan vieressäni, haistan hänen vauvantuoksunsa. Samanlaisen kiintymyksen tunsin omiin lapsiini vuosia sitten, vaikka kauaa en ehtinyt sitä kaivata, sillä he olivat siinä, nopeasti tulossa syliin, hetkessä halattavissa. Mutta tämä kiintyminen vahvistaa minussa sitä ajatusta, että samalla tavalla, kun äiti - tai isoäiti - kiintyy lapseensa, aikuinen voi kiintyä vieraaseen lapseen, ja alkaa tukea lapsen turvatonta tai ristiriitaista kiintymyssuhdetta ja opettaa tämän rakastamaan.

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä