Blogi

Aika mennä nukkumaan

Pian on aika mennä nukkumaan. Iltapuurosta on syöty puolet ja lapsi kävelee hammaspesupaikalle. Hammastahnan maku kiinnostaa enemmän kuin harjan pyörittäminen suussa. Sitten vaihdetaan yöpuku, hieman taistellen, mutta lopulta housuvaippa onnistutaan saamaan jalkaan ja vaaleanpunainen yöhaalari on päällä. Vielä saa mennä hetkeksi leikkimään.

Mutta väsymys alkaa voittaa. Mummun syli alkaa kiinnostaa enemmän kuin lelut lattialla. Pian tyttö hakee kirjan. Katsellaan kuvia ja kuunnellaan eläinten ääniä. Moneen kertaan uudestaan.  

Sitten yllättää taas nälkä. Mummu tarjoaa puuroa. Ei kelpaa. Tyttö osoittaa jääkaapille. Näen sillä jogurtteja, joissa on kivoja kuvia. Kysyn isolta veljeltä, voiko näitä antaa. Saatuani luvan avaan purkin tytölle. Tyttö alkaa juoda, mutta antaakin kaiken valua suustaan haalarille. Pyyhimme haalaria puhtaaksi, ja tyttö itkee nälkäänsä. Nyt kelpaa puuro, jonka hän lusikoi halukkaasti suuhunsa. Ja haalarin rintamuksessa ruokavalio lisääntyy.

Haemme uuden haalarin ja puemme sen päälle, vähän taas tuskitellen, mutta lopputulos tyydyttää meitä molempia. Kun iso velikin toteaa, että sisko on ihan poikki, vien tytön sänkyyn. Mutta itku on sydäntä raastavaa:

  - Äiti, äiti.

Yritän silittää lasta, hyräillä, vetää soittorasian narusta. Mikään ei auta. Lapsi pyrkii ylös ja itkee tuskaisena. Nostan hänet pois sängystä ja jatkamme sylittelyä olohuoneen sohvalla.

Yritän toistamiseen – ja vielä kolmannenkin kerran saada tytön sänkyyn. Keksin, että voisimme katsella vähän ikkunasta, näkyisikö sitä kovasti kaivattua äitiä. Tyttö rauhoittuu itkultaan, kun avaan kaihtimen ja näemme pihakadun valot ja kauempana silloin tällöin ohitse vilahtavat autot.

 - Äiti. Kato. Auto. Äiti. Tyttö luettelee harvakseltaan osaamiaan sanoja ja hieroo välillä unisia silmiään.

Sanon, että äiti tulee pian, sinulla ei ole mitään hätää. Mummu on tässä. Voit nojata mummun olkapäähän ja levätä. Kyllä äiti tulee.

Lopulta uni voittaa, ja kun arvelen tytön olevan jo riittävän syvässä unessa, lasken hänet vuoteeseen. Kierähtäminen kyljelle, pieni äännähdys, ja se on siinä: lapsi nukkuu, kunnes aamuyön tunteina totuttuun tapaansa herää ja pääsee äidin ja isin väliin jatkamaan uniaan.

Samanaikaisesti kolme ja puolivuotias iso veli leikkii olohuoneen lattialla. Hän ei suostu syömään iltapalaa, ja kun ehdotamme pyjaman vaihtamista päälle, hän toteaa:

  - En mene vielä nukkumaan. En todellakaan mene vielä nukkumaan.

Ja kun äiti ja isi olivat sanoneet, että poika nukahtaa varmaan hyvissä ajoin, kun ei nukkunut päiväunia.

Poika ei itke vanhempiensa perään, vaan nauttii isovanhempien seurasta ja siitä, että hän saa leikkiä rauhassa ilman että pikku sisko häiritsee. Mutta kun ilta vaan jatkuu, eikä vanhempia näy, poika kysyy muutaman kerran, koska äiti ja isä tulevat. Lopulta iltapalakin maittaa, ja papan kanssa käydään hammaspesulla. Ja sitten mummu saa auttaa yöpuvun kanssa, kun ensin on onnistunut houkuttelemaan pojan vaihtamaan pyjaman sillä verukkeella, että sitten vanhemmat ovat iloisia, kun poika on valmis yöpuulle heidän tultuaan.

Uni alkaa voittaa, pappa lepäilee lattialla tyynyyn nojaten. Ensin poika ottaa itselleenkin tyynyt, mutta haluaa laskea siihen nuken. Mummu puhuu rauhallisesti:

  - Voit hyvin laittaa pään tyynylle. Mummu on tässä vieressä eikä lähde pois ennen kuin äiti ja isä tulevat. He lupasivat tulla näihin aikoihin, joten he varmaan ovat jo matkalla.

Ja kun väsymys on kova, pojankaan ei auta kuin luottaa mummuun. Mutta ennen kuin silmät lopullisesti painuvat kiinni, eteisestä alkaa kuulua hiljaista puhetta. Oma äiti ja isä ovat tulleet!

Jälleen kerran lastenlapsia nukuttaessani palaan ajatuksissani siihen aikaan, kun omat lapseni olivat pieniä. Kuopukseni oli vain kolme kuukautta vanhempi kuin sisarensa tytär nyt, kun näimme kuopuksen ensimmäistä kertaa. Ja miten monta nukuttajaa hänen elämänsä varrella olikaan jo ollut.  Keskimmäisemme oli saanut nukkua äitinsä lähellä melkein kaksi ensimmäistä elinvuottaan, mutta kun äiti sitten katosi lopullisesti hänen elämästään yllättäen saatuun sairauskohtaukseen, voin vain vähän ymmärtää siitä tuskasta, jota pienen pojan elämässä oli, kun ei voinut ymmärtää, miksi äiti ei tule takaisin, vaikka hän kuinka itkisi ja kutsuisi tätä. Ja meille tullessaan hän oli kaksi kuukautta vanhempi kuin nyt siskonsa poika, vanhin lapsenlapseni.  Mikä äidin ikävä ja monen muun nukuttajan kaipuu siellä mielessä olikaan, mikä myllerrys elämän kummallisuudesta aina vaihtuvine ihmisineen, mikä tarve löytää omat selviytymiskeinot, kun aikuiset eivät olleet pysyviä eikä elämä turvallista.

Koskaan en tullut kysyneeksi omalta äidiltäni, joka joskus nukutti lapseni poissa ollessani, kaipasivatko minun lapseni koskaan nukkumaan mennessään minua, uutta äitiään.